Hiiop. Nyt tää alkaa!

Minä rakastan kirjoittamista. Olen ollut aina parempi kirjoittamaan, kun puhumaan. Siksi blogin perustaminen tuntui luontevalta idealta. Nykyään tosin tämä alkaa olla aika haastavaa, sillä molemmat käteni ovat puoliksi tunnottomat kämmenistä. Naputan siis parilla sormella tätä. Hyvin aikaavievää mutta kirjoitampa silti.

Sisälläni on kammottava patoutuma pahaa oloa, tuskaa, vihaa, järkytystä ja surua. Jospa saisin patoutumia hiljalleen auki tämän avulla.

Minusta tuntuu siltä että minua olisi paiskottu seinille, lytätty henkisesti ainakin viikon verran putkeen ja tiputettu pilven päältä asti kuralammikkoon. Elämäni muuttui täysin hetkessä. En vaan saanut diagnoosia ja saanut käsitellä sitä, vaan sain diagnoosin ja hetken kuluttua itkin sitä pyörätuolissa pissapussi kainalossa  koska alakroppani halvaantui. Tämä tauti on tykittänyt minua jatkuvasti uusilla oireilla heti sairastumisesta lähtien. Neurologit puhuvat harvinaisen aggressiivisesta ja nopeasti etenevästä ja ovat olleet kysymysmerkkinä mitä hittoa tehdään.

Jouduin halvauksen vuoksi sairaalaan plasmanvaihtoon ja sen turvin olen kuntoutunut jo paljonkin. Nyt kävelen kotona ilman apuvälineitä, omin jaloin. (ellei seinät ole apuväline, heh) Ulos otan rollaattorin lyhyille matkoille ja pidemmillä matkoilla matkustan pyörätuolilla. Pitkä matka on siis kuitenkin nollakunnosta tultu jo parempaan päin. Siitäkin toki on saanut jo ”kärsiä”, koska tilalle tuli muita oireita (käsien tunnomuus, toisen silmän täydellinen sumeus, tasapaino-vaikeudet, paha fatiikki, puhe-ongelmat, muistihäiriöt, koko kropan tunto häiriöt eli kosketus sattuu ja hermokivut jaloissa.). Rakastan silti sitä että voin seistä omin jaloin. Rakastan sitä että nousin tuolista.

Jokapäivä voin todella pahoin kehossani, ja arki on äärettömän raskasta ja jäätävää sähläystä. Tavallaan pelkään aina seuraavaa päivää sillä en koskaan tiedä mihin silloin sattuu tai kävelenkö enää askeltakaan. Toisaalta toivon että seuraava päivä olisikin parempi. Heräisin aamulla ja huomaisin voivani ihan hyvin. En tarvisi enää tukea seinistä ja tavarat pysyisivät käsissä ilman sormien asettelua. Jaksaisin touhottaa tyttäreni kanssa edes vähän kauemmin, ilman että kärsin siitä myöhemmin kamalana väsymyksenä joka tuntuu tuhoavan jokaisen osan minussa.

Elämäni on nyt diagnosoitu arvoitukseksi. Invalidisoidunko, vaiko en? Saadaanko näillä hoidoilla elämääni lisävuosia ok kuntoisena? Saanko olla semmoinen äiti kun haaveilin? Touhottaa tyttäreni kanssa, ilman että ihailen sivusta istuen tuolissa. Sitä minä halusin. Siitä en olisi valmis luopumaan.

Jokaisen meidän elämähän on arvoitus kyllä. Mitä tahansa voi tapahtua koska vain. En silti pidä yhtään siitä että saan jo ennusteita tulevasta, olen saanut oikean lottovoiton: MS-taudin, joka vaatii minut elämään arkeani erilailla kun haluaisin. Luopumaan asioista joita rakastan. Lepäämään joka hiton välissä. Kaipaan jopa tyttäreni KAKKA vaipanvaihtoa, en ole voinut tehdä sitä kuukausiin. Kaipaan sitä että pystyin lähteä ulos miettimättä jaksanko kävellä. Olen 23v ja pohdin onko bussipysäkki liian kaukana. En pidä siitä yhtään.

Jokatapauksessa. En todellakaan anna periksi. Minä pistän niin pirusti hanttiin tälle että tervetulloo vaan. Oli mikä oli, minua ei nujerreta. Minä olen Hanna, pienen tytön äiti. Olen tärkeä ja tarpeellinen. Olin sitten tuolissa tai en, olen silti minä ja ainoa äiti tytölleni. Olen itse elänyt elämäni melkein kokonaan ilman isää ja koskaanikinä en aio jättää tytärtäni vapaaehtoisesti ilman äitiä.

Toivon että jonain päivänä haluan elää vain itseni vuoksi. Nousta aamuisin sen takia että haluan nousta. Haluan onnistua paiskomaan tautini kuralammikkoon ja ELÄÄ silti niillä korteilla mitkä olen saanut. Jonain päivänä olen ehkä valmis kohtaamaan tämän kaiken silmästä silmään ja opin elämään näin katkeroitumatta. Vielä en pysty, muttei minun tarvitsekaan.

Minä en luovuta koskaan, hajoan kyllä mutten aio jäädä palasiksi. Nousen kun jaksan ja jos en jaksa itse niin tukijoukkoni auttavat. Olen kuullut että vahvuutta ei ole se, ettei hajoa vaan se että nousee ylös ja jatkaa.

Niin minä teen. Itkeä vollotan silmäni talipalloiksi ja sen jälkeen otan lasin cokista ja näytän keskaria taudilleni.

5 kommenttia

  1. Nanna sanoo:

    Moikka,

    kirjoitan nyt tiivistelmän omasta kommentistani, joka katosi jonnekin bittiavaruuteen.. :s Mutta siis, suoraan asiaan.. kiitos tästä tekstistä, tää oli älyttömän koskettava ja ihanasti kirjoitettu ja todella itkin tätä lukiessani. Sä olet rohkea ja superäiti, jolle voi vain nostaa suuresti hattua ja ottaa oppia sun asenteesta. Toivon sulle vain hyvää ja voimia elämääsi niin paljon kuin voi vain suinkin.

    Jos olisin sun tilanteessasi, haluaisin suhtautua asiaan juuri noin, mutta en ole todellakaan varma pystyisinkö.

    Kesäkuun alussa jouduin itsekin sairaalaan outojen oireiden vuoksi. Mulla todettiin monien tutkimusten jälkeen suurentunut kateenkorva, joka liittyy kiinteästi mm. MS tautiin. Sen jälkeen tehtiin lisää tutkimuksia, joilla MS tauti oli tarkoitus sulkea pois.. tuloksia odotellessa luin MS taudista netistä… osa kuulosti kamalalta, mutta paljon oli positiivisen sävyisiäkin tarinoita.. loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että okei, jos tuo tauti todetaan, pystyn elämään sen kanssa. No, ei tarvinnut, sillä tauti pystyttiin mun kohdalla sulkemaan pois. Sen sijaan löydettiin kasvain… tod.näk. hyvänlaatuinen, mutta tutkimukset jatkuvat vielä ja leikkaus on tulossa.

    Mutta hei, me pärjätään, me selvitään ja sillä selvä! 🙂 Tässä vielä yks lainaus, joka on mua lohduttanut vaikeissa paikoissa ja murheiden keskellä:

    “When you're struggling with something, look at all the people around you and realize that every single person you see is struggling with something, and to them, it's just as hard as what you're going through.” 🙂

    Nauti kesästä <3

    • hannash sanoo:

      Kiitos aivan ihanasta kommentistasi. Tuommoiset tsemppaavat kommentit todella antavat voimaa, ja on ihana kuulla että tekstini oli onnistunut. (oon kamalan kriittinen!)

      Kamalia uutisia olet saanut. Haluan toivottaa sinullekin äärettömän paljon voimia ja jaksamista ja hirmuisesti tsemppiä leikkaukseen. Nauti sinäkin kesästä <3 Me tosiaan selvitään.

  2. Riina sanoo:

    Moikka! Pakko sanoa, että upeeta miten positiivinen jaksat olla. Itse paljon MS-tautia sairastavia hoitaneena, ja kaikenlaisia tapauksia nähneenä voin sanoa, että moni voisi ottaa sun asenteesta mallia! Tosi paljon tsemppiä sulle ja voimia! Jään seuraamaan blogiasi. 🙂

    • hannash sanoo:

      Kiitos niin paljon! Ihana kommentti. Kiva kun jäät seuraamaan. Ihanaa kesää sinulle. <3

Kommentointi on suljettu.