Eli mainitsin tekstissä mun 7 luokalla tapahtuneesta pohjakosketuksesta. Ajattelin nyt siis kertoa siitä, mä varotan tästä tulee todella pitkä ja mahollisesti joillekkin triggeröivä tai ahdistava teksti. En pysty tätä itekkään kirjottaa yhdellä kertaa saatika edes yhdessä päivässä, mutta nyt oli hyvä päivä aloittaa tän kirjoittaminen.. Voi olla että kirjoitan tän kahdessa osassa tai kolmessa, saa nähdä.
”Tyttö pieni tulee koulusta taas kotionsa,
Hän miettii että onneks koulupäivä ohi on taas.
Ei tarvi katsella pilkkaavii kavereita,
Hän katsoo peiliin seinälle punasii silmii peilaa.
Ja pyyhkii kyyneleitä vannoo et se loppuu,
”Oon kestäny tarpeeksi alan jo tottuun”.
Tyttö pieni joka katsoo ulos ikkunasta,
Huoneessansa silmiin tuijottaa vain jotain pikkulasta.”
Ensimmäinen koulupäivä, kaikki varmasti meistä jännitti sitä. Me kaikki muistetaan miten innoissaan osteltiin koulureppuja ja vaatteita, sen miten hankala oli päättää minkä värisen penaalin haluaa tai sen minkälaiset kynät haluaa. Me varmasti muistetaan miten hauskaa oli tutustua uusiin kavereihin, mä en muista. Mä muistan miten otin kiinni mun lapsuudenkaverista, joka oli poika, ja sen miten luokan tytöt katto ja suputteli. Mä pelkäsin, enemmän ku normaalin ekaluokkalaisen pitäis. Ekana koulupäivänä kiipeilin niin sanotussa hämähäkin verkossa, tipuin sieltä ja mursin mun ranteen. Mua hävetti älyttömästi ja ku valitin opettajalle nii käskettiin olla käyttämättä, onneks äiti vei mut illalla lääkärille.
Mä muistan miten pidin kipsiä siinä omasta mielestäni aivan liian kauan.. Onneks mulla oli tää lapsuudenkaveri joka suostu kantaa mun tarjottimet ruokalassa, koska sitä ei kukaan muu halunnu tehä.. Tietysti mä ahkerasti yritin olla mun luokan tyttöjen kaveri ja tungin itteäni sinne porukkaan väkisin. En muista milloin oli eka kerta kun tapahtu ikäviä asioita, sellaisia mitkä luokiteltaisiin kiusaamiseksi, mut mä muistan etten ikinä päässy kunnolla porukkaan.. Mun muistot on vaan satunnaisia tapahtumia ja uskon sen johtuvan siitä mitä tienasin ikuiseksi riesaksi näistä tapahtumista, mainitsen loppu päässä mitä meinaan.
Seuraava muistoni sijoittuu varmaan vuoden päähän edellisestä. Mä pienenä rakastin erästä paitaa, muistan sen olleen oranssi ja oisko siinä ollut jotain hedelmiä ja tekstiä ehkä(?), en osaa varmasti sanoa. Oli lämmintä koska mulla oli harmaa-mustaraidallinen huppari ja otin sen pois päältä, kun olin leikkimässä näiden viiden ’kaverini’ kanssa jotain pihaleikkiä. Palasin takaisin muiden luo leikkimään tämä ihana paita päälläni, yhtäkkiä joukon pomo – sanotaan nyt vaikka E- pysähtyi ja katsoi paitaani tarkkaan. Sitten hän avaa suunsa ’kaivoit sä ton paidan jostain roskiksesta? Ihan kauhee’. Kaikki muut nyökkäili ja myötäili mukana. Mä vaan muistan kattoneeni mun paitaa ja hakeneeni hupparin ja lähdin vessaan loppu välitunniksi. Olin loppupäivän vaan hiljaa luokassa ja välitunnit vietin vessassa tai takapihalla katselemassa päiväkotilapsia, pääosin siskoani joka oli muistaakseni eskarissa silloin. Tämä jälkeen alkoi se kun kävelin kotimatkan ns pidemmän kautta ja pysähdyin matkalla metsään, josta tuli lempipaikkani, ja jäin sinne itkemään kunnes pystyin lopettamaan ja menemään kotiin hymyillen, koska en vielä uskaltanut kertoa äidilleni.
Seuraava isompi juttu oli taas parin vuoden päästä. Kun kävi se mitä jokainen meistä kiusatuista varmasti pelkää eniten. Näöntarkastuksessa kävi ilmi että tarvitsin silmälasit.. Noh, hankittiin äidin kanssa vieläpä kalliit lasit jotta ne kestäisi pitkään ja näyttäisi hyvälle. Ne oli mun mielestä koko kaupan hienoimmat lasit ja olin melkein jopa ylpeä niistä, koska ne käytiin hakemassa kymmenien kilometrien päästä! Menin hiukset letillä ja hienossa pinkissä neulepuserossa kouluun ihan sikahienot lasit päässä. Kaikki voi varmasti jo arvata miten siinä kävi.. Tässä kohtaa tilanne oli äitynyt siihen että tähän E:hen ihastuneet pojat oli ruvennut kiusaamaan mukana, samoin oltiin saatu just uus ihana opettaja. Menin kouluun jälleen peloissani mutta tavallaan iloisena koska ehkä nyt sopisin porukkaan. Kävelin luokkaan ja paikalleni ja eka kommentti ’mitä sul oikein on päässä, nyt sä näytät vieläki tyhmemmälle!’ ja ei riittänyt vaan seuraava ’nyt se on kunnon nörtti, tommoset hampaatki’. Noh siihen melkein loppui mun lasien käyttö.. Äiti manaa yhä tänäkin päivänä miten ne oli ja on 300euron hyllynpaino.. Hei äiti, oot rakas ja en oo todellakaan ylpee siitä
Jatkan seuraavassa postauksessa..