”Onnea ja siunausta uuteen kotiisi!”
Näillä sanoilla alkoi ensimmäinen kirjeposti joka kolahti uuden kotini postiluukusta. Siunausta siis. Saatoin naurahtaa hiukan, sillä sinä aamuna olin kontannut ovelle postiluukun kolahtaessa toivoen että Kela olisi viimein muistanut minua aina yhtä masentavilla kirjeillään.
Tosiaan, asiat ovat muuttuneet oikein urakalla viimeisen kuukauden aikana. Mulla on koti, ihan oikea oma koti, jonka keittiötasolla tätäkin postausta kirjoitan. Muutin toiseen kaupunkiin ja pääsen jatkuvasti vastaamaan kysymykseen miksi näin kauas, okei onhan tässä melkein 300kilometriä sinne mistä lähdin. Odotan innolla, jos täällä olisi paremmat mahdollisuudet hoitoni suhteen.
Uudessa kaupungissa on tietysti omat vaikeutensa, mutta niistäkin selvitään. Suorastaan h*lvetillinen projektihan tämä on. Nyt kun muuttolaatikot alkaa olla tyhjät ja pöly laskeutunut olisi kai aika pistää kaikki keskittyminen siihen hoitoprojektiin. Soitellaan siis jälleen terveyskeskukseen toivoen parasta tai pahinta.
Parasta on silti se että täällä mä tunnen oloni oikeasti toivotuksi, sille että täällä mun paikkani on. Silloinkin kun istun keittiöntasolla ja kirjoitan maailman hämmentävintä blogipostausta. Naapurit saa viihdettä jos sattuu ylöspäin katsomaan. Mä kun täältä tuijottelen talojen kattoja ja juon teetä.
Voitte varmasti uskoa että tän kaiken onnen keskellä on paljon päiviä jolloin itken suihkukopin lattialla jalattomana tai istun toista tuntia pöydän alla juomassa teetä kun en pääse ylös. Silloin on onneksi ystävät joille soittaa ja ne tulee kiskomaan ylös ja saa mut nauramaan jalattomuudelleni. (Pitäis vissiin sinne lääkäriin mennä että sais sen pyörätuolin.. eiks nii?)
Lupaan kirjottaa pian taas! Parempana hetkenä tai sinä hetkenä kun juon toista tuntia teetä. Olkaa onnellisia ja harvinaisia! Kirjoitan jotain harvinaistenpäivän-teemaista juttua pian :’)
Onnea uuteen kotiin! Toivotaan että saat uudessa kaupungissa hyvää hoitoa ja voit kaikinpuolin paremmin <3