”Ikä on vain numeroita” olen kuullut sanottavan. Mitä luulet, kuinka lapsi minä olin 8- vuotiaana?
Oltiin juuri ruvettu nukkumaan. Nukuin patjalla ystäväni huoneen lattialla. Ovikello soi ja pian minut haettiin ovelle. 4- vuotias pikkusiskoni seisoi oven takana kyynel silmäkulmassaan. Kädessään resuinen Molla Maija. Ei ollut ensimmäinen kerta.
Äiti oli taas lähtenyt. Jättänyt 4-, 3- ja 2-vuotiaat sisarukseni keskenään kotiin. Onnekseni paras ystäväni asui alakerrassamme. Olin aina lähellä ja valmis pitämään huolta. Enhän minä usein edes uskaltanut mennä kavereideni luokse yökylään. Ainakaan kauas kotoa.
Saatoin lähteä yökylästä kotiin kesken yön ilman kutsuakin. Olin huolissani pienistä. Koulussa kuulin minun olevan nössö. En uskaltanut olla poissa äidin helmoista edes yhtä yötä. Kumpa vain olisinkin tiennyt missä äidin helmat aina liehuivat.
”Minua pelottaa”, kuulin pienten sanovan tullessani kotiin. Vakuutin ettei ole mitään hätää. Isosisko on nyt kotona. Keräilin kasaan enimpiä kaljapulloja etteivät pienet riko itseään. Varmistin että ovi oli lukossa. Peittelin pienet nukkumaan. Lauloin Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta.
Joinain päivinä ruoka oli loppu. Jääkaapissa oli muutama kaljatölkki, ketsuppia ja muita lisukkeita. Minä keräsin kasaan kaikki tyhjät kaljatölkit ja -pullot jotka kotoa löysin. Kannoin ne lähikauppaamme ja ostin pullokuitilla pussin makaroonia ja lenkkimakkaraa. Joskus lihapiirakoita. Ainoita ruokia jonka osasin 8- vuotiaana sisaruksilleni tarjota. Joskus rahaa jäi pokemonkortteihin.
Joinain kertoina äiti oli poissa kotoa useita päiviä. Saattoi käydä välillä kotona nukkumassa. Toi minulle yöllä sänkyyn setelin ja kuugrillin juustohampurilaisen. Muistan vieläkin miltä äidin humala noina öinä tuoksui.
Joskus äiti toi mukanaan ystäviään. Humalaisia, pelottavia, väkivaltaisia ja joskus alastomia ystäviä.
Aamulla äiti ystävineen oli taas kadonnut.
8 vuotiaana hain ensimmäistä kertaa äidin baarista kotiin. Kotiintuloaika oli jo ylitetty. En olisi jaksanut valvoa enää myöhempään jotta olisin päästänyt äidin alaovesta sisään. Pyysin portsaria hakemaan äidin ulos. Pidin äidille saarnan.
Aamulla piti taas siivota. Lajitella pyykit. Tiskata. Ei meillä 5 hengen taloudessa astianpesukonetta ollut. Pienistä piti huolehtia.
Enkä minä tietenkään kouluun aina ehtinyt. Muistan sen ala-asteen palaverin jossa aikuiset päivittelivät minun olleen poissa koulusta yli puolet lukuvuodesta. Mutta kun kouluarvosanat pysyivät hyvinä, ei minua oikein voinut luokallekkaan jättää.
Ei äiti aina juonut. Joskus se piti meistä hyvää huolta. Oli maailman paras äiti. Osti meille leluja. Lauloi koko ajan. Leipoi maailman parhaita sämpylöitä. Hoiti pyykit, tiskit ja muut aikuisten hommat. Opetti neulomaan. Auttoi läksyissä.
Osti minulle suuria läjiä Pollux heppakirjoja kirpparilta. 9 vuotiaana mun lempikirja oli kuitenkin Anni Polvan Ota minut mukaasi. Siinä on tasan 200 sivua. Se kertoo pojasta joka asuu mummonsa kanssa koska äiti ei pysty huolehtimaan siitä. Minä mietin usein miksi isä ei huolehdi minusta.
Äidin ollessa kotona minä leikin leijonakuningasta kavereideni kanssa. Rakensin leikkikyliä kindermunista saaduilla pikkuleluilla koulupöytäni päälle. Laskin liukumäkeä ja hyppäsin hyppynarua. Puolustin sisaruksiani leikkikenttien kiusaajilta. Pelasin Simsiä ja Spyroa.
Sitten äiti tarjosi minulle taas 20 euron seteliä. Josko tänä iltana voisin katsoa hetken aikaa pienempien perään. Äiti voisi käydä yksillä.
Vuonna 2002 olen kirjoittanut päiväkirjaani näin: ”Äiti kysyi luvan mennä baariin. Annoin luvan. Se on ollut kiltti.” Vuonna 2002 täytin 9 vuotta.
Joku tarkka lukija voi huomata minun sairastuneen reumaan saman ikäisenä kun hain äidin baarista ensimmäistä kertaa. Tiedättekö miten onnistuin selviämään sairaudestani, huolehtimaan kolmesta alle 5 vuotiaasta lapsesta, pitämään huolta kodista ja käymään peruskoulun 2-3 luokat kunnialla loppuun? Nämä kaikki yhtäaikaa?
En minäkään.
Olin 9 vuotias kun romahdin. Burn Out. Muistan itkeneeni sosiaalityöntekijälle etten jaksa enää elää. Siitä alkoikin elämäni huostaanotettuna. Muutin sijaisperheeseen jo samana iltana.
Pauliina
Huh! kylläpäs tuli tuttu tunne, vaikkei ollutkaan pienempiä sisaruksia hoidettavana, isoveljen kanssa yritimme selvitä alkoholistin perheessä, meillä juopoteltiin viikonloppuisin ja lomilla, niinä kertoina se oli sitten helvetti irti 🙁 Isäni oli alkoholisti, menetti työpaikkansakin sen takia, isäpuoleni oli sairaalloisen mustasukkainen, muistan kuinka kaverit odottivat viikonloppuja/lomia, minä suunnittelin että minne pääsen pois kotoa 🙁
Itselläni lapsia (22v, 15v, 11v) he eivät ole koskaan nähneet minua humalassa, otan toisinaan siiderin pari esim. saunan jälkeen. Enkä voi sietää esim. joulun aikaan viinapulloja lahjapaketissa!
Itselläni myös oli täysi-ikäiseksi tultuani ajattelemista alkoholiin suhtautumisen kanssa. Alaikäisenä en edes osannut kuvitellakkaan pulloon tarttuvani.
Tulen kirjoittamaan myös omasta suhteestani alkoholiin tulevaisuudessa. 🙂 Kiitos kommentistasi!
Eksyin sattumalta blogiisi, Eevin blogin kommenttikentän kautta itseasiassa ja juurikin tähän postaukseen.
Olipa rohkea ja avoin kirjoitus ja todella koskettava <3
Oi kiva kun eksyit! 🙂 Kiitoksia kovasti.
Koskettava ja surullinen kertomus urheasta pienestö tytöstä, jonka piti huolehtia pienistä sisaruksistaan yli voimiensa. Olet rohkea ja upea nuori nainen. Toivottavasti kaikille pienille lapsille saataisiin apua ajoissa, että aikuiset näkisivät paremmin ja välittäisivät. Siunausta elämääsi❤
Kiitoksia kovasti. Toivonmukaan sain edes muutamia silmiä avattua. 🙂
Hei Pauliina,
Kiitos kovasti jakamisesta ja rohkeudestasi. Se on todella tärkeä ja hieno asia! Luin ja liikutuin samaistuin omasta lapsuudestani, mutta myös omien lasteni kautta sekä niiden lasten joiden tiedän nytkin elävän samassa tilanteessa.
Kiitos myös viestistä, että vaikka on vaikeaa on mahdollista selviytyä.
Rohkaistaan yhdessä ihmisiä puhumaan ja pyytämään apua. Tälläiset jaetut kokemukset auttavat siinä.
Iloa ja voimaa sinulle.
Ymmärsit ihanasti viestin jota yritän teksteilläni ihmisille välittää. Kiitos. Kaikkea hyvää sinullekkin. 🙂
Kiitos rohkeasta tarinastasi!! Olet ihan super!! <3 voimia, pidetään yhtä! 🙂
Kiitoksia! Tottakai me pidetään. 🙂
Kun luin tätä ajattelin : Kulta! Kunpa olisin ollut siellä auttamassa sinua <3 itselläni myös ollut rankkaa väillä lapsuudessa ja nuoruudessa-mutta aina oli aikuisia lähellä, turvassa .Kuinka ihana kukkanen oletkaan-kun olet selvinnyt kaikesta -ihana sisar joka pienillä kätösillään hoiti sisaruksiaan kun ei muita ollut -Sydäntä särkee, mutta tunnen myös suurta kunnioitusta sinua kohtaan kun olet jaksanut tähän asti. Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämän varrella! <3
Niin kaunis kommentti. 🙂 Kiitos!
Oot valtavan rohkea kirjottaessasi tästä kipeästä aiheesta. Myös itse alkoholistiäidin tyttärenä tunsin valtavan piston rinnassani. Olisipa minullakin rohkeutta puhua siitä yhtä avoimesti. Meillä tilanne ei koskaan ole eskaloitunut noin pitkälle, mutta edelleen 24-vuotiaana vierestä katsellessa sitä potee joka kerta huonoa omaatuntoa ja miettii miten voisi toisen pelastaa. Ei kai voikaan. Alkoholismissa on se huono puoli että lähimmäiset taitaa kärsiä kaikista eniten.
Kiinnostaisi tietää, oletko ollut yhteydessä äitiisi huostaanoton jälkeen? Ja miten sisaruksillesi kävi?
Kirjoitan aiheesta piakkoin kun muilta kiireiltäni kerkeän. 🙂 Kiitos kommentistasi. Ja voimia!
Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Olet upea vahva nainen. Rakkautta elämääsi <3
Kiitoksia kovasti. 🙂
Kirjoittaminen on hyvin terapeuttista. Tsemppiä sinulle!
Kiitos kovasti! 🙂
Hurja tarina ja mikä vahvuus ja välittäminen oli pienen lapsen sisällä.
Isosiskon voimat ovat ihmeelliset.. 🙂