”Ikä on vain numeroita” olen kuullut sanottavan. Mitä luulet, kuinka lapsi minä olin 8- vuotiaana?
Oltiin juuri ruvettu nukkumaan. Nukuin patjalla ystäväni huoneen lattialla. Ovikello soi ja pian minut haettiin ovelle. 4- vuotias pikkusiskoni seisoi oven takana kyynel silmäkulmassaan. Kädessään resuinen Molla Maija. Ei ollut ensimmäinen kerta.
Äiti oli taas lähtenyt. Jättänyt 4-, 3- ja 2-vuotiaat sisarukseni keskenään kotiin. Onnekseni paras ystäväni asui alakerrassamme. Olin aina lähellä ja valmis pitämään huolta. Enhän minä usein edes uskaltanut mennä kavereideni luokse yökylään. Ainakaan kauas kotoa.
Saatoin lähteä yökylästä kotiin kesken yön ilman kutsuakin. Olin huolissani pienistä. Koulussa kuulin minun olevan nössö. En uskaltanut olla poissa äidin helmoista edes yhtä yötä. Kumpa vain olisinkin tiennyt missä äidin helmat aina liehuivat.
”Minua pelottaa”, kuulin pienten sanovan tullessani kotiin. Vakuutin ettei ole mitään hätää. Isosisko on nyt kotona. Keräilin kasaan enimpiä kaljapulloja etteivät pienet riko itseään. Varmistin että ovi oli lukossa. Peittelin pienet nukkumaan. Lauloin Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta.
Joinain päivinä ruoka oli loppu. Jääkaapissa oli muutama kaljatölkki, ketsuppia ja muita lisukkeita. Minä keräsin kasaan kaikki tyhjät kaljatölkit ja -pullot jotka kotoa löysin. Kannoin ne lähikauppaamme ja ostin pullokuitilla pussin makaroonia ja lenkkimakkaraa. Joskus lihapiirakoita. Ainoita ruokia jonka osasin 8- vuotiaana sisaruksilleni tarjota. Joskus rahaa jäi pokemonkortteihin.
Joinain kertoina äiti oli poissa kotoa useita päiviä. Saattoi käydä välillä kotona nukkumassa. Toi minulle yöllä sänkyyn setelin ja kuugrillin juustohampurilaisen. Muistan vieläkin miltä äidin humala noina öinä tuoksui.
Joskus äiti toi mukanaan ystäviään. Humalaisia, pelottavia, väkivaltaisia ja joskus alastomia ystäviä.
Aamulla äiti ystävineen oli taas kadonnut.
8 vuotiaana hain ensimmäistä kertaa äidin baarista kotiin. Kotiintuloaika oli jo ylitetty. En olisi jaksanut valvoa enää myöhempään jotta olisin päästänyt äidin alaovesta sisään. Pyysin portsaria hakemaan äidin ulos. Pidin äidille saarnan.
Aamulla piti taas siivota. Lajitella pyykit. Tiskata. Ei meillä 5 hengen taloudessa astianpesukonetta ollut. Pienistä piti huolehtia.
Enkä minä tietenkään kouluun aina ehtinyt. Muistan sen ala-asteen palaverin jossa aikuiset päivittelivät minun olleen poissa koulusta yli puolet lukuvuodesta. Mutta kun kouluarvosanat pysyivät hyvinä, ei minua oikein voinut luokallekkaan jättää.
Ei äiti aina juonut. Joskus se piti meistä hyvää huolta. Oli maailman paras äiti. Osti meille leluja. Lauloi koko ajan. Leipoi maailman parhaita sämpylöitä. Hoiti pyykit, tiskit ja muut aikuisten hommat. Opetti neulomaan. Auttoi läksyissä.
Osti minulle suuria läjiä Pollux heppakirjoja kirpparilta. 9 vuotiaana mun lempikirja oli kuitenkin Anni Polvan Ota minut mukaasi. Siinä on tasan 200 sivua. Se kertoo pojasta joka asuu mummonsa kanssa koska äiti ei pysty huolehtimaan siitä. Minä mietin usein miksi isä ei huolehdi minusta.
Äidin ollessa kotona minä leikin leijonakuningasta kavereideni kanssa. Rakensin leikkikyliä kindermunista saaduilla pikkuleluilla koulupöytäni päälle. Laskin liukumäkeä ja hyppäsin hyppynarua. Puolustin sisaruksiani leikkikenttien kiusaajilta. Pelasin Simsiä ja Spyroa.
Sitten äiti tarjosi minulle taas 20 euron seteliä. Josko tänä iltana voisin katsoa hetken aikaa pienempien perään. Äiti voisi käydä yksillä.
Vuonna 2002 olen kirjoittanut päiväkirjaani näin: ”Äiti kysyi luvan mennä baariin. Annoin luvan. Se on ollut kiltti.” Vuonna 2002 täytin 9 vuotta.
Joku tarkka lukija voi huomata minun sairastuneen reumaan saman ikäisenä kun hain äidin baarista ensimmäistä kertaa. Tiedättekö miten onnistuin selviämään sairaudestani, huolehtimaan kolmesta alle 5 vuotiaasta lapsesta, pitämään huolta kodista ja käymään peruskoulun 2-3 luokat kunnialla loppuun? Nämä kaikki yhtäaikaa?
En minäkään.
Olin 9 vuotias kun romahdin. Burn Out. Muistan itkeneeni sosiaalityöntekijälle etten jaksa enää elää. Siitä alkoikin elämäni huostaanotettuna. Muutin sijaisperheeseen jo samana iltana.
Pauliina
Tästä tuli lohduttoman surullinen olo! En voi tietää, miltä tuo kaikki tuntuu…tsemppiä vielä <3
Ei tarvitse surra. Olen kuitenkin onnellinen että onnistuin herättämään ajatuksia. Kiitos. 🙂
Tärkeä ja hyvä teksti. Itse jouduin huolehtimaan äidistä ja veljestä enemmän tai vähemmän 10-vuotiaasta jonnekin 16-vuotiaaksi asti. Äidin alkoholismikin loppui aivoinfarktiin, nykyään asiat hyvin ellei loistavasti ikääkin jo 30v viikon päästä. Kaikki tietysti alkoi siitä kun vanhemmat erosivat ja äidin seuraava mies oli vihaa täynnä oleva naistenhakkaaja aika pitkälle.
Edelleen välillä se itsensä ensisijalle pistäminen on välillä hankalaa. Terapia auttoi ja paljon, sitten jäi kuitenkin omaa työstettävää vielä.
Itsestään huolehtiminen on kuitenkin se tärkein. Ei sitä muuten pysty huolehtimaan toisistakaan. Hyvä kuulla että asiat paremmin nykyään. 🙂 Kiitos kommentistasi.
Lapsuutesi kokemukset ovat minullekin tuttuja; myös sairaus, tosin sairastuin reumaan vasta 20 v. Sinusta on tullut vahva ja voimakas, lämminsydäminen nuori nainen, mutta muista olla itsellesi armollinen. Minä olen nyt lähes 50 v. ja nyt 4 lapsen äitinä oppinut, että minäkään en riitä ihan kaikkeen. Meillä huolehtijoilla taitaa jäädä vähän päälle nuo jutut 😉 Halaus myös täältä, ole aina oma ihana itsesi <3
Eipä sitä näistä asioista oltaisi yli päästykkään ilman armollisuutta itselleen. 🙂 Kiitos!
Itse onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden viettäneenä olen monesti miettinyt millaiset elinikäiset arvet tuollainen jättää. Todella sydäntä riipaisevaa. Sirarruksillasi on ollut onni että olet ollut heille olemassa ja edustanut edes pientä turvallisuutta elämän alku taipaleella. Hatun nosto sinulle. Aina ei tarvitse olla vahva vaan itselle pitää muistaa myös antaa luvan romahtaa ja pyytää apua. Tuhkasta noustaan aina vahvempina ja viisaampina. <3
Kyllähän sitä on oppinut nousemaan ylös vaikka mitä tapahtuisikin. Eikä ne arvet ainakaan omalla kohdallani ole kovinkaan suuret. Kai olen ollut aina vahvaa tekoa. Toki jotkut asiat saa muistot palaamaan mieleen herkästikkin mutta kun muistotkin on vain muistoja ja niistä on jo selvitty niin ei sekään nykyisin enää haittaa. 🙂 Kiitos!
Tärkeää asiaa. Alkoholisti hylkää ensimmäiseksi itsenä, ei siisi ole ihme, ettei hän pysty huolehtimaan muista. <3 Kova on ollut polkusi, mutta avoimuus auttaa – ja kenties rohkaisee muita, vastaavassa tilanteessa olevia hakemaan apua ennen romahdusta.
Iso hali sinulle, niin pikkutytölle kuin aikuiselle. 🙂
Kiitos! On tuntunut mahtavalta kyetä antamaan tukea ihmisille omalla tarinallani. Itse kun nämä asiat on jo jättänyt taakseen aikoja sitten. 🙂 Tai tokikaan muistojaan ei voi pyyhkiä pois, niiden pohjaltahan minä tätä blogiakin kirjoitan. 🙂
Onneksi sait puhuttua burn out n lastensuojelijalle. Kumpa lastensuojelijat tänäpäivänäkin uskoisivat kuulemaansa! Kiitos kirjoituksestasi!
Sitähän sitä itsekkin toivoisi. Kiitos kun luit. 🙂