”Ikä on vain numeroita” olen kuullut sanottavan. Mitä luulet, kuinka lapsi minä olin 8- vuotiaana?
Oltiin juuri ruvettu nukkumaan. Nukuin patjalla ystäväni huoneen lattialla. Ovikello soi ja pian minut haettiin ovelle. 4- vuotias pikkusiskoni seisoi oven takana kyynel silmäkulmassaan. Kädessään resuinen Molla Maija. Ei ollut ensimmäinen kerta.
Äiti oli taas lähtenyt. Jättänyt 4-, 3- ja 2-vuotiaat sisarukseni keskenään kotiin. Onnekseni paras ystäväni asui alakerrassamme. Olin aina lähellä ja valmis pitämään huolta. Enhän minä usein edes uskaltanut mennä kavereideni luokse yökylään. Ainakaan kauas kotoa.
Saatoin lähteä yökylästä kotiin kesken yön ilman kutsuakin. Olin huolissani pienistä. Koulussa kuulin minun olevan nössö. En uskaltanut olla poissa äidin helmoista edes yhtä yötä. Kumpa vain olisinkin tiennyt missä äidin helmat aina liehuivat.
”Minua pelottaa”, kuulin pienten sanovan tullessani kotiin. Vakuutin ettei ole mitään hätää. Isosisko on nyt kotona. Keräilin kasaan enimpiä kaljapulloja etteivät pienet riko itseään. Varmistin että ovi oli lukossa. Peittelin pienet nukkumaan. Lauloin Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta.
Joinain päivinä ruoka oli loppu. Jääkaapissa oli muutama kaljatölkki, ketsuppia ja muita lisukkeita. Minä keräsin kasaan kaikki tyhjät kaljatölkit ja -pullot jotka kotoa löysin. Kannoin ne lähikauppaamme ja ostin pullokuitilla pussin makaroonia ja lenkkimakkaraa. Joskus lihapiirakoita. Ainoita ruokia jonka osasin 8- vuotiaana sisaruksilleni tarjota. Joskus rahaa jäi pokemonkortteihin.
Joinain kertoina äiti oli poissa kotoa useita päiviä. Saattoi käydä välillä kotona nukkumassa. Toi minulle yöllä sänkyyn setelin ja kuugrillin juustohampurilaisen. Muistan vieläkin miltä äidin humala noina öinä tuoksui.
Joskus äiti toi mukanaan ystäviään. Humalaisia, pelottavia, väkivaltaisia ja joskus alastomia ystäviä.
Aamulla äiti ystävineen oli taas kadonnut.
8 vuotiaana hain ensimmäistä kertaa äidin baarista kotiin. Kotiintuloaika oli jo ylitetty. En olisi jaksanut valvoa enää myöhempään jotta olisin päästänyt äidin alaovesta sisään. Pyysin portsaria hakemaan äidin ulos. Pidin äidille saarnan.
Aamulla piti taas siivota. Lajitella pyykit. Tiskata. Ei meillä 5 hengen taloudessa astianpesukonetta ollut. Pienistä piti huolehtia.
Enkä minä tietenkään kouluun aina ehtinyt. Muistan sen ala-asteen palaverin jossa aikuiset päivittelivät minun olleen poissa koulusta yli puolet lukuvuodesta. Mutta kun kouluarvosanat pysyivät hyvinä, ei minua oikein voinut luokallekkaan jättää.
Ei äiti aina juonut. Joskus se piti meistä hyvää huolta. Oli maailman paras äiti. Osti meille leluja. Lauloi koko ajan. Leipoi maailman parhaita sämpylöitä. Hoiti pyykit, tiskit ja muut aikuisten hommat. Opetti neulomaan. Auttoi läksyissä.
Osti minulle suuria läjiä Pollux heppakirjoja kirpparilta. 9 vuotiaana mun lempikirja oli kuitenkin Anni Polvan Ota minut mukaasi. Siinä on tasan 200 sivua. Se kertoo pojasta joka asuu mummonsa kanssa koska äiti ei pysty huolehtimaan siitä. Minä mietin usein miksi isä ei huolehdi minusta.
Äidin ollessa kotona minä leikin leijonakuningasta kavereideni kanssa. Rakensin leikkikyliä kindermunista saaduilla pikkuleluilla koulupöytäni päälle. Laskin liukumäkeä ja hyppäsin hyppynarua. Puolustin sisaruksiani leikkikenttien kiusaajilta. Pelasin Simsiä ja Spyroa.
Sitten äiti tarjosi minulle taas 20 euron seteliä. Josko tänä iltana voisin katsoa hetken aikaa pienempien perään. Äiti voisi käydä yksillä.
Vuonna 2002 olen kirjoittanut päiväkirjaani näin: ”Äiti kysyi luvan mennä baariin. Annoin luvan. Se on ollut kiltti.” Vuonna 2002 täytin 9 vuotta.
Joku tarkka lukija voi huomata minun sairastuneen reumaan saman ikäisenä kun hain äidin baarista ensimmäistä kertaa. Tiedättekö miten onnistuin selviämään sairaudestani, huolehtimaan kolmesta alle 5 vuotiaasta lapsesta, pitämään huolta kodista ja käymään peruskoulun 2-3 luokat kunnialla loppuun? Nämä kaikki yhtäaikaa?
En minäkään.
Olin 9 vuotias kun romahdin. Burn Out. Muistan itkeneeni sosiaalityöntekijälle etten jaksa enää elää. Siitä alkoikin elämäni huostaanotettuna. Muutin sijaisperheeseen jo samana iltana.
Pauliina
Se on aivan totta mitä sanotaan, ettei voi ymmärtää ellei ole itse kokenut. Itselläni on ollut turvallinen lapsuus ja en ole voinut kuvitellakaan että joku kokee tuollaista. Kiitos kun kerroit.
Kiitos kun jaksoit lukea. 🙂
Tuntuu tutulta. Itse hoidin myös pikkusiskoni, mt-potilas äitini isän ryyppyputkien aikana. Vanhemmat päätyivät eroon ollessani 8-vuotias ja sitä itse vaatiessa. Jäljelle jäi huolehdittavaksi siskoni ja äitini. Kun en enää jaksanut otettiin siskoni huostaan – olin silloin 18. Nyt yritän opetella, että myös minustakin voi huolehtia.
Olen pahoillani että olet joutunut myös huolehtijaksi. Toisaalta tämmöinen menneisyys antaa ja viisastuttaa niin paljon, mutta juuri tuo itse itsensä huolehdittavaksi antaminen on itsellenikin välillä vaikeaa. Vaikea uskoa että joku yhtäkkiä voisikin välittää kun on tottunut olemaan niin itsenäistä naista että. Voimia sinulle. Ja kiitos kommentistasi. <3 🙂
Tähän voin sanoa rehellisesti: tiedän tunteen. Kirjoituksesi voisi olla omasta kynästäni. Ainoa ero, etten ole sairastunut enkä huostaanotettu. Vaan valitettavasti tehnyt kaikkeni peitellääkseni totuutta koko lapsuuden.
Näitä kohtaloita on niin monia erilaisia. En väitä että huostaanotetun elämäkään olisi ollut ruusuilla tanssimista, mutta en tiedä missä olisin nyt jos olisin kotiin jäänyt. Upean vahva nainen olet. Voimia jatkoonkin. 🙂 Kiitos kommentistasi.
Haluaisin ottaa luokkakuvan pienen tytön syliin ja rutistaa! <3
Lämmin halaus aikuiselle sinulle <3
Kiitos. 🙂 Tunsin sen! 🙂
Lämmin halaus ja siunausta Pauliina ♡
Kiitos paljon. 🙂 Samoin sinulle.
Koskettava kirjoitus, ihan kylmiä väreitä meni. Loistavasti kirjoitettu, kiitos että jaoit tämän. Sitä vaan toivois, että voitais lapsia suojella tuollaiselta, ettei kukaan lapsi joutuisi kokemaan tuollaista.
ps. olen kaimasi, eli nimi-kentässä ei ole virhettä XD
Haha. Hei kaima! 😀
Ja kyllä sitä itsekkin tahtoisi niin kovin että lapset saisivat kaikki asua huolehtivassa ja turvallisessa kodissa. Valitettavasti totuus on kuitenkin että joillakin vanhemmilla muut asiat menevät omien pikkuisten ohi. Kiitos kommentistasi. 🙂
Hieno kirjoitus. Kiitos, kun jaoit muistosi. ♡
Kiitos kun jaksoit lukea. 🙂
Kiitos Pauliina rohkeasti kirjoitetusta tarinasta. Olen itse elänyt lapsuuteni päihde – ja mielenterveysongelmaisen vanhemman kanssa. Toinen vanhemmista onnistui kulissien ylläpitämisessä niin täydellisesti, että vasta nelikymppisenä ymmärsin, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni jäi ikäänkuin elämättä. Lapsuuden – ja nuoruuden kokemukset vyöryivät ylitseni, kun sain omia lapsia, ja jouduin kohtaamaan muistoissani pahoja asioita uudestaan. Ahdistuin tästä niin, että jouduin hakemaan apua. Onneksi hain, sillä elämäni muuttui todella tuon terapian jälkeen. Olen lukenut paljon alkoholistien aikuisten lasten kokemuksista, ja saanut niistä voimaa. Kokemukset yhdistävät.
Kiitos. 🙂 Kaikkein rohkein teko onkin näissä asioissa mielestäni juuri avun hakeminen. Ei pidä jäädä yksin jos tuntuu ettei pärjää. Voimia sinulle. Toivottavasti nyt kaikki hyvin. 🙂
Millainen suhteesi äitiin on nyt?
Tulen kirjoittamaan tekstin äidistäni ihan lähiaikoina. 🙂
Vetää sanattomaksi tämä tarina, sydäntä särkee! Olet kyllä suuri ihme! Että olet siellä nyt kirjoittamassa, kokenut kaiken tuon.
Eipä sitä itseään osaa mitenkään erityisenä ihmeenä pitää. Minulle nämä kokemukset ovat olleet se minun normaali lapsuus. Hieman erilainen vain. Kiitos! 🙂