Olen kerennyt haaveilla tulevaisuuden suunnitelmista viime aikoina ja olen paljon pohtinutkin sitä miten nään tulevaisuuteni aukeavan edessä.  Olen ollut pienestä lähtien ollut uskomattoman lahjakas haaveilija ja en ole koskaan osannut lopettaa.   Eräs mun elämässä merkittävä henkilö mulle sen sano, ”Lapsi on terve kun se leikkii, mut menee NuValle kun ei osaa lopettaa.” Ja niin se mullakin meni :’D Monessa haaveessa jonka olen tahtonut toteuttaa on kumminkin tullut mutkia matkaan. Tästä aiheesta tulee ehkä useampi postaus tai sit tää on tosi pitkä..

Tämä on toivottavasti tulossa toteutumaan piakkoin, ainakin keskusteluiden mukaan. Olen aina haaveillut hetkestä jossa saan kunniallisesti pukea päälleni puhtaanvalkoisen puvun. Hetkestä jona oon koko päivän huomion keskipiste. Näytän kaikkein parhaimmalle ja vaan ja ainoastaan sitä henkilöä varten. Nyt siitä on tullut jo melkein ajankohtainen asia, enään odotetaan 2017 toukokuuta.. Kenties sen jälkeen pääsen pyytämään rakkaalta isiltä sitä mitä jokainen tyttö odottaa pyytävänsä.

Tämä.. Aihe, joka mua piinaa ja vaivaa. Sanotaan että mä rehellisesti pelkään tästä haaveilemista. Mä pelkään etten mä sit joskus ku sitä yrittäis, ois enään kykenevä esimerkiks kantamaan lasta tai et mä en kykenis johonkin muuhun siinä ku mun tilanne vaan huononee. Taas näitä ’mitä jos’ kysymyksiä..

Silloin kun tuo kysymys on pohdittu niin pohditaan tätä. Jos en voi omaa lasta saada, mä haluan silti saada lapsen kasvatettavaks, mut mä en silti osaa sanoo pystynkö siihen. Mut nää kaikki on silti tavoitettavissa olevia haaveita. Adoptio on vaan todella vaikea prosessi sellaiselle parille kuin minä ja kumppanini..

 

 
Täs nyt kaks tällästä mistä aina haaveillu ja suunnitellukki parin kaverin kanssa. Koskaan ei olla kuitenkaan päästy niin pitkälle. Mä aina haaveilin et lähen mun kaikkein rakkaimman kaverin kans Tomorrowlandii joku vuos ja sit lähetään sielt roadtrippaa vaan jonnekkin päin! Mut taidanpa senkin toteuttaa kumppanin kanssa.

Siitä päästäänkin melkein suoraan seuraavaan. Maailmankiertue! Mä oon aina tahtonu matkustaa, nähä kaiken! Mä oon jo kumppanin kans suunnitellu et mennään käymään Amsterdamiin, Islantiin ja mä oon vaatinu et pääsen käymään Norjan Lofooteilla sekä Amerikoissa kiertelee ku täytän 21.. Silti tahtoisin nähdä enemmän. Nähdä kaiken..

 

Tässä se mitä mä just tavoittelen. Mä tahdon kuuluisan blogin, mä tahtoisin kenties myöhemmin työn tästä. Mä tahon et ihmiset saa mun kautta tietää enemmän siitä millasta harvinaissairaan ja pitkäaikaissairaan nuoren elämä voi olla. Kun koko suomen terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut nauraa päin naamaa..

  

Kaks asiaa joista mä viel haaveilen ja yritän keksiä mitä ne sitten voikaan olla. Eiköhän ne viel jonain päivänä ilmesty mun nenän eteen..

Mun pitkäaikaisin unelma. Mä halusin ja haluan yhä olla ammattitanssija, se yhä välil tulee mun uniin, mä yhä harjottelen. Vaikken tossuilla ja asuilla. Ne on onneks porukoiden varastossa, koska mä en kykene näkemään niitä. Mä en pysty ottaa sitä laatikkoa tai edes miettimään tätä itkemättä. Ehkä mä jonain päivänä kykenen toipumaan siitä menetyksestä.

Kuten huomaatte mä oon kirjottanu tosi paljon ja tosi suuria ja pitkäaikaisia unelmiani.

Tää on silti se kaikkein tärkein, kaikkein suurin haave mitä osaa kukaan kuvitella.

Kaikkein eniten mä haluan vaan tehdä mun vanhemmat ylpeiks. Mä oon aina tahtonu mun vanhemmat katsomaan mun tanssiesityksiä, mä oon aina halunnu lähettää postikortteja mun reissukaupungeista, kertoo miten upee mun uus työ on. Mä aion kutsua mun vanhemmat mun häihin, saattamaan mut alttarille ja istumaan eturiviin kyynelehtimään. Mä haluun esitellä mun vanhemmille niiden lapsenlapsen, oli se sit oma tai ei.

Mä haluan vaan et mun vanhemmat on ylpeitä musta mitä ikinä mä teenkään.

Kukaan ei voi toivoa muuta kuin vanhemmat tukemaan.  