Hymyn taakse voi piiloutua paljon synkkyyttä.

instagram1kuva: instagram

 

Heippa taas kaikille! Viikko taas kulunut viimeisestä postauksesta. Olen pyrkinyt, että kerran viikkoon saisin kirjoitettua blogiini jotakin itseä vaivaavasta asiasta.

 

Olen ollut nyt pidemmällä kotilomalla osastolta TO-TI. Eli Tiistaina takaisin osastolle ja uskon, että perjantaina loppuu minun hoito siellä ja jatkuu sitten taas päiväsairaalassa.

 

Mitä olen mieltä ollut osasto-hoidosta?

 

Se on oikeasti ollut hyvä ”turvasatama”. Siellä minut on todellakin pysäytetty ja olen päässyt ajattelemaan asioita mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut, ja miksi olen tullut siihen pisteeseen, että masennus meni niin syväksi. Vaikka olen edelleen toipilaana ja voimavarani ovat vähäiset, mutta oloni on parempi kuin 3 kuukautta takaperin, se on jo iso asia. Mutta tällä viikolla meidän ylilääkäri sanoi, että ” muistathan Tanja että tässä sairaudessa voi tulla myös takapakkia” Ei sillä että se kaikille tulisi, mutta minulla on niin kova kiire parantua tästä sairaudesta, mikä taas ei ole hyvä asia. Kaiken pitäisi tapahtua HETI tai TOSI NOPEAA, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista. Mikä taas turhauttaa.  Ja en tiedä miten tulisin taas kestämään jos masennus palaisi yhtä pahana kuin aikaisemmin. Mutta tässäkin asiassa aika näyttää, mutta turha etukäteen sitä miettiä (vaikka mietinkin ).

 

Mutta mitä masennukseeni tulee. Se edelleen on mutta ei niin pahana, ahdistusta on ja pakko-oireet ei ole lähtenyt helpottamaan ollenkaan, mutta siihen tietenkin auttaa vain oikeanlainen terapia muoto.

 

Se on aika pelottava mitä olen huomannut. En mieti huomista, en mieti ollenkaan tulevaisuutta. Elän ihan vain tässä ja nyt. En tiedä kuuluuko se yhtenä osana tätä sairautta, vai olenko oppinut elämään ”tässä hetkessä”.  Mitä mieltä olette?

 

Luin facebookin ”Sairaankaunis”- sivustolta yhden ihmisen tarinan siitä, miten masennus ei näy välttämättä päällepäin ja siinä asiassa olen samaa mieltä.

ttttttttttanjanhuomaisiko että sairastan vaikeaa masennusta?

 

Ulkopuoliset ei todellakaan huomaa ketkä on masentuneita ja ketkä ei. Pintapuolella pystyy todella hyvin peittämään sen pahan olon, mitä ihminen oikeasti pään sisällä kamppailee.

ttttanjan

Se kamppailu oman pään kanssa on kamalinta. Vaikka puhuisitkin asioista ja saisit oikeanlaista apua, mutta loppujen lopuksi ihminen on kumminkin yksin taisteltava sen helvetin läpi. Uskottava siihen, että jonain päivänä olo helpottaa.

Moni tänä päivänä ei uskoisi minustakaan mitä kamppailen omien ajatusteni kanssa, mutta nyt kun olen antanut kasvoni tälle blogille (mistä muuten olen erittäin ylpeä). Moni nyt tietää sairauksistani, mutta en häpeä sitä ja kenenkään ei pitäisi, vaikka se monille vaikeaa onkin.

instagram3kuva: instagram.

On helpompi näyttää ihmisille, perheelle, ystäville sitä hymy naamaa ja kertoa, että kaikki on ”ihan hyvin”.

Mutta jos sanoisikin että ”minä en jaksa enää tätä elämää. Olen niin masentunut että kaikki on p#skaa”

Tietenkin olisi hyvä oikeasti puhua suoraa omista tunteistaan jotta läheiset osaisivat auttaa, mutta on olemassa myös sellaisia ihmisiä jotka ei ymmärrä mitä masennus on tai monien mielestä se on ”ihmisen heikkoutta” kun mieli masentuu.

Mutta jokaisen pitäisi hankkia apua ketkä sairastaa masnnusta tai mitä tahansa muuta sairautta. Se on minun neuvoni. 🙂

 

Itse tein monia vuosia juuri tuota, että olin se ”iloinen” ihana hassuttelija ihminen, jota muuten oikeasti olenkin, mutta en ollut aidosti silloin kun itsellä oli paha olla Ja on edelleen, mutta minä yritän ja yritän kovasti jotta saisin vielä sen olon, että nauttisin kaikesta aidosti. Vaikka muutamia sellaisia olenkin jo saanut. Kuten viime postauksessa kirjoitin hetkistä oman pojan kanssa olemisesta.

 

Mutta mitä tällä postauksella halusin ihmisille viestittää.

Uskaltakaa puhua omista sairauksistanne, olkaa ylpeitä siitä mitä olette. Jokainen meistä on ihana oma persoona. Kaikki me ollaan ihan sika kauniita ja muistakaa pysyä rohkeina!

 

Hauraudessa on sinun voimavarasi. <3

 

terveisin: Tanja 🙂

 

minun elämääni voi myös seurata instagramissa nimimerkillä:  tagpu

4 kommenttia

  1. Maija sanoo:

    Niinhän se on, sitä näyttää iloista naamaa viimeiseen asti vaikka olisi sisältä rikki. On hyvä että tuot näitä asioita esille, ja ihanaa että saat apua sieltä osastolta. Voimia sinulle toivottelen, paljon <3

  2. Minä-vain sanoo:

    Näöinhän se on! Ja eniten ärsyttääkin kommentit ”mikä sulla on, kun oot noin vihainen/ärtynyt/surullinen/allapäin?” Kun vastaat ”ei mikään!”, koska et jaksa selittää, että elämä on rankkaa ja voimat ihan lopussa, tulee vain tuhahduksia.
    Ei sitä vain jaksa kertoa aina tai muistuttaa, että ”hei, olen masentunut! Sairastan vaikea-asteista masennusta, vaikken olekaan sen vuoksi koskaan vielä ollut sairaalassa. Kamppailen joka ikinen päivä tämän kanssa, että tänään olisi hyvä päivä. Ja jaksankin muutaman päivän, kun sitten tulee taas uupumus! Se, että tänään hymyilin, ei tarkoita, etten silti olisi edelleen sairas!!”
    Monelle tuntuu olevan vaikea ymmärtää masennuksen ja vaikeasti-masentuneen ero. Minä olen vaikeasti-masentunut ja tämän vuoksi voimat vaihtelee. Olotila vaihtelee.
    Olen yh ja asunut lapsen kanssa pitkään yksin. Pärjännyt yksin. Pakko!
    Olen toki pyytänyt apuakin ulkopuolisilta ja saanutkin sitä. Olen ikuisesti kiitollinen mm. perhetyölle, heidän tuestaan ja avustaan.
    Elämä tämän sairauden kanssa on rankkaa. Yhtä helvettiä! Mutta silti en päivääkään vaihtaisi pois!! Niin hullua kuin se onkin. Tämä sairaus on myös opettanut minua monella tapaa. Olen empaattisempi ihminen, ymmärrän (tai toivon ymmärtäväni) toisia paremmin.
    Lapseni tietää sairaudestani jonkin verran ja sairauden nimen, on jo sen verran isompi (11v). Olen kertonut, että äiti saattaa väsyä tyhjästä ja masennuksen vuoksi olla ärtynyt, mutta se ei KOSKAAN johdu hänestä!! Hän ei ole syyllinen olotilaani.
    Meillä halataan paljon, joka päivä ja muistutan häntä kuinka tärkeä hän on minulle.
    Olen saanut paljon kuraa niskaani mm. työelämässä, koska kaikki ei tiedä sairauteni syytä. En häpeä sitä, mutten halua siitä kaikille kertoa, koska en kaipaa leimaantumista. Sen vuoksi joudunkin kärsimään lisää, koska tämän vuoksi minua syrjitään työporuassa, kun olen paljon sairauslomilla!! Tottakai se sattuu, mutta koitan kestää. En ole heidän kanssa tekemisissä muutoin kuin työpaikalla, joten ihan sama. Muutama ihminen siellä tietää ja on kavereitani.
    Elämä on valintoja. Ja minä olen valinnut ottaa kuraa niskaani, kuin kertoa ihan kaikille. En silti häpeä sairauttani. Se on osa minua.
    Tänä päivänä tämä tuntuu olevan kovin yleistä. Tai ainakin se on tuotu ihmisten tietoisuuteen paremmin.
    Toisinaan kärsin siitäkin, kun läheiset ei ymmärrä minua, sairauteni vuoksi! Se suututtaa ja surettaa. Ihmetellään vain, että mikä sillä nyt taas on?! Ja ollaan ilkeitä takaisin. Tällöin ei tee mieli muistuttaa, mistä se johtuu. Katson parhaakseni vain poistua paikalta.

    Oho… tulipas kirjoitettua…

  3. Väsynyt sanoo:

    Täällä kans yksi äiti, joka on taistellut yli puoli vuotta uupumuksen ja masennuksen kanssa… Väsymyksestä en ole vieläkään päässyt pois, mutta lasten vuoksi taistelen ja yritän elää normaali arkea…päivät nukutaan sihen asti kun lapset on koulussa, tuntuu kuin olisin kiinni perheessä ja kodissa…voimat eivät riitä muuhun. Muualla pitää esittää reipasta ja iloista, niin sanottu suoja kuori pitää vetää päälle ja unohtaa itsensä, jotta pystyy kohtaamaan muita ihmisiä.. Lääkkeen vaihdon myötä elämä on vähän kirkastunut, vaikka valo sisältä puuttuu… ahdistuset ovat lievittyneet, samoin kuin pakko ajatukset… Kohta on taas lääkärin arvio työkyvystä ja paine on kova työhön paluusta… tuntuu vain etteivät voimat riitä työn ja kodin hoitoon…. ja työhön paluu ahdistaa… Riittämättömyyden tunne kalvaa sisällä, olen heikko äiti , vaikka yritän olla reipas ja vahva…
    ”Miksi väsynyt ei nuku, jos sitä väsyttää..” siksi ehkä että väsymys ei lähde nukkumalla pois…. Tsemppiä sinne ja kiitos kirjoituksista <3

Kommentointi on suljettu.