Maailman huonoin äiti.(osa.1)

”Mie oon niin huono,surkea,kauhea äiti”

Kuva: instagram @tagpu
Kuva: instagram @tagpu

Pahimpina päivinä ajattelen näin. Se mitä ajatuksia masennus tuottaa päänsisällä on aivan hirveitä! Ne on niin tuomitsevia ja niin vaikeita, että tunne mitä silloin voi tuntea on ahdistus.

 

En kumminkaan usko, että masennus yksinään tuottaa näitä ajatuksia. Uskon vahvasti että menneisyys tekee myös oman tehtävänsä nykyään omassa äitiydessä. Kun on kasvanut ilman huolenpitoa, jättää se tietenkin omat jälkensä. Ei ole varmasti yhtäkään ihmistä tai lasta joka olisi nauttinut siittä, ettei saanut sitä huolenpitoa mitä lapsi olisi tarvinnut.

Kuva: instagram
Kuva: instagram

 

Mutta se miten se heijastuu nykyään, minuun kun olen ollut nyt itse äiti. Äiti joka oli äiti jo 14-vuotiaasta lähtien, mutta nykyään oikealle ja omalle lapselle. En enään aikuiselle.

Rakastan olla äiti, lapseni on minulle ykkös prioriteetti elämässäni. Ilman häntä en olisi täällä. Hän on minun henkeni ja elämäni. Mutta miksi koen itseni huonoksi äidiksi? En käytä päihteitä, en pahoinpitele, lapsi saa aina tarvittavan ravinnon, on rajat,  rakkautta ja läheisyyttä. Kaikkea 10x enemmän mitä kukaan voisi omalle lapselleen antaa.

 

Mutta otetaan esimerkki minun lapsuudesta vs nykyisyys.

 

MENNEISYYS: Lapsena oma äiti nukkui paljon, varsinkin lomat ja vapaa-ajat, mutta hän oli silloin aina rapulassa. Nukkumassa humalaa pois.

 

NYKYHETKI: Olen nukkumassa päiväunia koska väsyttää. Masennus on ollut vielä siinä mielessä pahana, koska voisin nukkua 24/7. Mutta ajatus oman päänisisällä. ”Nyt hän muistaa vain että äiti nukkui rapulaansa pois”.

 

Tiedän. Monet tai varmaan kaikki ajattelee,mitä hemmettiä.Niimpä.

Tämä on vain hyvin pieni osa mitä menneisyyden haamut tekee nykyään omille ajatuksille.

Tai kun vien lapsen aamulla päiväkotiin koen aina huonoa omatuntoa kun itse menen kotia, yksin kotona saan olla sairas. Sillon saan käpertyä ja nukkua. En nauti siittä. Tekisin mitä vain, että voisin palata takaisin työelämään tai vaikka opiskelemaan. Vihaan sänkyäni, mutta silti se on ainut paikka jossa koen myös sen turvan. Mutta tunne puoli huutaa ”Paska!!” Mutta järki puoli sanoo: ”hänellä on siellä kivaa. Hän nauttii siellä olemisesta”

Mutta tunne puoli ottaa vallan..monesti, yleensä aina. Kun olemme kotona, annan lapselleni aikaa. En ole puhelimella koko aikaa, vaan katsomme telkkaria, jutellaan tai puuhailemme jotain muuta yhdessä.

Mutta kun tulee hetki kun kaipaan n.15min itselleni. ”Paska. Kato nyt itteäs, nyt se kärsii ja joutuu olemaan yksin. Nyt se varmasti ajattelee, että äiti ei jaksa ja muistaa vain kun äiti tarvii vähän omaa aikaa” – Tunne puoli. -järki puoli: ”Jokainen äiti tekee näin. Jokainen tarvii oman hetken”.

Kuva: instagram
Kuva: instagram

 

Mutta miksi ajattelen aina vain tunnepuolella? Se on varmasti ikuinen prosessi. En osaa elää päivääkään etten kokisi itseäni huonoksi äidiksi. Tiedän masennuksen tätä tekevän. Sehän sairautena syylistää muutenkin kaikesta. Sen takia se on tappava tauti, se oikeen ilkkuu kun pahin kiusaaja.

 

Mutta vanhemmuus. Kukaan ei ole täydellinen. Mitä edes täydellisyys on? Jokainen meistä voi tehdä omillaan teoillaan omille, sisarusten tai vaikka naapurin lapsille hyvän elämän. Elämä jossa jokainen lapsi saisi olla lapsi. Ei tarvisi aikuistua tai pitää huolta omasta vanhemmasta kun itse ei ole vielä siihen kykenevä.

Annetaan lapsillemme hyvä kasvualusta mistä ponnistaa, vaikka tiedän ettei tämä ole kaikille mahdollista. Mutta jokainen vanhempi voisi edes yrittää. Ei siirretä omaa pahaa-oloa eteenpäin.

 

Instagramissa voi seurata elämääni nimimerkillä:  @Tagpu

 

Terveisin: Tanja <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *