Heippa kaikille! Nyt on ollut todella pitkä aika siittä kun olen viimeksi postannut blogiini. Monet ovat kysyneet, että olenko kadonnut jonnekkin? En, en ole kadonnut. Olen kadoksissa ollut itseni kanssa ja olen nyt tarkoituksella pitänyt taukoa kirjoittamisesta, vaikka olen päässäni pyörittänyt tekstejä ja tarinoita.
Olen yrittänyt löytää itseäni. Kun sairauteni meni pahaksi, jouduin pudottamaan ”suojakilven” alas jota olin kantanut koko elämäni. Kun on tottunut olemaan kova ihminen. Ihminen jota ei mikään lannista ja eteenpäin mennään vaikka elämässä sattuisi mitä. Sen kilven pudotus on laittanut elämäni täysin uusiksi.
Olen edelleen se sama Tanja, mutta en enään se vahva ja jaksava. Se joka yritti pitää kaikki langat käsissä. Olen luopunut niistä, vain sen takia että jaksan olla täällä. Jaksan arkea, jaksan olla äiti rakkaalle pojalleni ja hyvä puoliso miehelleni.
Mutta mitä vointiini tulee. Olen nyt pitkään sairaslomalla. Tuntuu oudolta koska olen aina tehnyt töitä. Mutta lääkäritkin sen on sanonut. ”Sinun sairaus on sen verran vakava ettei se parane muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Se vie aikaa”. Ja sitä aikaa olen nyt todella ottanut.
Äidin kuolemaa tai siskon vammautumista en ole uskaltanut VIELÄKÄÄN käsitellä, mutta ne tulevat uniin. Unet pelottavat koska aamusin iskee ahdistus. Miksi en vielä ole käsitellyt? En uskalla…En vain uskalla kohdata niitä asioita. Se särkee sydäntä niin paljon. Jos joskus ajatus yrittää tulla mieleen, ajattelen heti jotain muuta. Mutta kai tämäkin vaatii aikaa?
Pienin askelin? Kyllä kai se riittää?
Tässä pieni teksti, mutta ikävä on ollut tätä blogia <3
Nyt haluan alkaa taas kirjoittamaan joten seurailkaa.:)
Rakkain terveisin: Tanja
Instagramia päivitäin useasti joten sieltä minut löytää nimimerkillä: Tagpu.
Kiva kuulla susta! Ja tottahan toi on, pienin askelin <3 Voimia sulle <3