Kuoleman keskellä.

Kuolema..Niin lopullinen sana, mutta myös opettavainen.

 

Kun on kohdannut kuolemaa silmästä silmään monet kerrat, ymmärtää että se on lopullista. Sen aika tulee meille kaikille joskus, mutta mitä voit tehdä ennen sitä on sinun päätettävissä.

20190124_104636kuva: Instagram.

 

Itsetuhoisuus/ itsemurhat. Niiden keskellä elin lapsuuden ja nuoruuden. Muistan ensimmäiset itsetuhoisen tarinan pojasta kun olin n.8-vuotias. Poika oli hypännyt kuolemaan ala-aste ikäisenä viereisen koulun katolta. Se oli ensimmäinen ”kosketus” kuolemaan.

 

Kun kasvoin ja tulin nuoreksi alkoi perheen sisäiset kuoleman kanssa leikkimiset. Kun olin ylä-asteella, muistan kun äitini soitti minulle monet kerrat matkalla kotia: ”Nyt mä tapan itteni”. Muistan vain sen että hän yritti, mutta ei onnistunut. Humalassa hän oli aina näitä yrittäessä.

 

Samoihin aikoihin myös toinen perheenjäsen teki samaa. Muistan kun hän oli parvekkeella ja veti ranteita auki sinisellä ”Venus” merkkisellä höylällä. Oli kesäinen yö, muistan naurahtavani kun hän ei onnistunut siinä. ”Hah et onnistunut”

 

Kun elää itsetuhoisuuden keskellä siihen sanaan ”kuolema” turtuu. Niiden yritysten keskellä se oli itselle arkea. Missä muut perheet söi yhdessä, meillä mietittiin mistä saisi ruokaa. Millon kukin oli kadoksissa, et tienny missä oli ja milloin hän tulee takaisin.

 

Elin elämääni pelossa.

 

Mutta vaikka elin sen keskellä, en tajunnut silloin kirjaimellisesti miltä tuntuu kun perheenjäsen oikeasti kuolee. Ne eri vaiheet sen jälkeen mitä joudut henkisesti käymään. Shokki, suru, viha. Kaikki tunteet mitä ihminen vaan voi kokea.

 

Nyt tiedän miltä se tuntuu..Kuolema niin hauras, niin lopullinen.

 

4-vuotta. 4.perheen jäsentä. Tai 3 haudattu, mutta henkisesti 1:den menettänyt. Viimeinen nyt joulukuussa 2018.

20190124_105000

Kuva: Instagram.

 

Tämä henkinen prosessi on raskas. Kun on tottunut elämään niin, ettei tunteille ole ollut tilaa. Nyt pitäisi yrittää käsitellä, mutta ei tiedä miten.

 

Pelko elää edelleen. ”Kuka seuraavaksi?”

 

Vaikka elän peläten, lähinnä ajatus ”kestänkö enään yhtään kuolemaa?” Kun edellisetkin on jollainlailla käsittelemättä. Niiden aika varmasti tulee, mutta nyt on päästävä itse turvalliselle alueelle ennenkuin voin alkaa niitä miettimään syvällisemmin.

 

Mutta näiden kuolemien jälkeen olen tajunnut. Elämä on rajallista, et tiedä milloin tai miten. Joten elä elämääsi niin että yrittäisit tehdä siittä itsellesi sen parhaan.

 

Joku voisi luulla että kun on elänyt vaikean lapsuuden/nuoruuden/aikuisuuden, ihminen katkeroituisi. Mutta ei. Itse en ole ikinä osannut olla katkera,miksi? En tiedä. Enemmän haluan antaa apua nuorille tai aikuisille, siittä mitä on kokenut ja nähdä, että kaikesta voi selvitä. Jos oisin katkera/katkeroitunut, olisin varmasti itsekkin tällä hetkellä jossain päihdekoukussa, kenties haudassa?

20190124_104859

Kuva: Instagram (Elina Salminen)

 

Sitä kovettaa itsensä, mutta empatia ja ymmärrys kasvaa rankimmista kokemuksista huolimatta.

 

Se on lahja.

 

Mun elämää voi seurata Instagramissa: @tagpu

Sinne laitan paljon fiilikseistä ja päivien mietteistä.

 

Terveisin: Tanja <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *