Muistan kuinka olin epävarma itsestäni. Niin epävarma, että halusin kaikkien pitävän minusta.
Vihasin keltaista ja vaaleanpunaista. Koska hyvät ystäväni vihasivat keltaista ja vaaleanpunaista.
En fanittanut Antti Tuiskua, koska se nyt vaan on niin homo ja muutenkin nolo. Sen sijaan fanitin Cheekkiä, koska noh, liekkeihin bensaa sataa ja niin edelleen. Olihan se nyt niiiiiin hyvännäköinenkin.
Ystävieni mielestä.
Muistan kuinka haukuin legginggssejä (ei mitään käryä montako geetä tuohon sanamuotoon kuuluu). Ihan vain koska tuttavapiirissäni leggareita pidettiin kalsareina.
Muistan kuinka meikkasin vähän. Pukeuduin hassusti. Koska en missään nimessä halunnut ihmisten pitävän minua pinnallisena.
Selfiet. Haukuin ihmisiä, jotka latasivat paljon kuvia itsestään. Varsinkin peilin kautta. Niin tyrkkyä, niin pinnallista. Kuinka epävarmoja sellaiset tyypit oikein itsestään olivatkaan?
Mutta jos ihan totta puhutaan, kyllä minäkin niitä kuvia otin. Muistan isäni tietokoneella olleen kuvakansion, joka oli täynnä ottamiani selfieitä, myös peilinkautta otettuja. Jo siitä alkaen kun sain uuden kameran vuonna 2009, 15 vuotiaana.
Kuitenkin minä halusin niin kovin olla samanlainen ja hyväksytty kuin kaverini. Jätin siis nämä kuvat omiin kansioihini profiilikuvia ja muutamia muita lukuunottamatta. Jälkeenpäin ajateltuna ihan hyvä niin, sillä näytin aivan kamalalta.
Tiedä sitten miten kamalalta näytän nykyisin kuviin palatessani muutamia aikoja myöhemmin. Aloitin selfieövereiden someen lataamisen alkuvuodesta 2015.
Ennen en tahtonut vaikuttaa ulkomaailmalle pinnalliselta, tyrkyltä tai epävarmalta itsestäni. Ihan vain siksi, koska en mitään näistä kokenut olevani.
Nykyään kuitenkin hyväksyn myös pinnallisen puolen itsessäni. Kyllä minä tykkään meikata. Lakata kynsiä. Tehdä naamioita niin kasvoilleni kuin hiuksillenikin. Kosmetiikkavarastoni ovat huikaisevan suuret. Rakastan shoppailua. Voisin shopata ja mätsäillä vaatteitani ikuisuuksiin saakka!
Haluan hiusteni näyttävän hyvältä. Jaksan odottaa ihmettä joka ikinen päivä.
Eikä mikään edellämainituista ominaisuuksistani poista minusta minua. Tätä minun sisustani, joka ajattelee ja pohtii maailmaa jatkuvasti syvällisemmin kuin monet ehkä edes ymmärtävätkään.
Vaikka lataisin 100 selfietä päivässä, olen silti minä. Kukaan ei tiedä mitä ajattelen. Ja vaikka nuo 100 selfietä päivässä lataisinkin, kuinka paljon ne minusta ihan oikeasti kertovat? Joo, ne kertovat sen että hillun kotonani napapaidassa, käyn salilla hervottomia määriä ja tykkään tuijjottaa itseäni peilistä.
Uutuutena leikkiä snapchatillä. Noin niinkuin esimerkiksi.
Aivan totta. Kaikki tuo on totta. Luuleeko joku kuitenkin ihan oikeasti etten tee, tai ole muuta?
Jokatapauksessa, minä olen myös tyrkky. Hyväksyn nykyään senkin puolen itsessäni.
(Meinasin kirjoittaa aluksi nyhäksyn hyvyään. Ehkä kuolen nauruun nyt itsekseni vähän aikaa.)
Takaisin aiheen pariin.
Miksi minä edes lataisin someen paljon kuvia itsestäni, jos en siksi että tahtoisin ihmisten näkevän ne? Miksi kirjoittaisin esimerkiksi tätä blogia, ellen tahtoisi ihmisen lukevan tekstejäni?
Onko tyrkkyys välttämättä niin negatiivinen asia, kuin minä sitä olen itsekkin joskus pitänyt?
Välillä kun tuntuu, ettei nykymaailmassa edes pärjää olematta vähintäänkin vähän tyrkky. Riippuen toki mitä elämältään haluaa. Tyrkkyytensä kun voi suunnata niin kovin eri tavoin.
Osa voi olla puhelahjoiltaan heikompia, mutta tykkäävät kuitenkin kirjoittaa. Osa ei tykkää tuoda itseään esille sosiaalisissa tilanteissa, mutta latailee itsestään paljon kuvia someen. Osa tykkää olla äänessä sosiaalisissa tilanteissa, muttei tykkää olla esillä somessa.
Ja mitä näitä yhdistelmiä nyt onkaan.
Ja sitten on näitä tyrkkyjä kuten minä, joka sekä puhun kuin nauran kovaan ääneen ja paljon, latailen itsestäni kuvia someen paljon ja vielä kirjoitankin paljon.
Tekeekö tyrkkyys minusta kuitenkaan huonon ihmisen? Jollainlailla tyhmän? Entä se epävarmuus?
Kuinka moni epävarma ihminen haluaa tuoda itseään esille millään tavalla? Kysyn vain.
Ellei sitten tahdo sitä toisten hyväksyntää ja kiinnostusta osakseen, kenties olemalla jotain muuta kuin oma itsensä.
Kyllähän minäkin haluan olla edelleen kiinnostava.
Haluan kuitenkin olla kiinnostava omana itsenäni.
Minuna, joka pidän vaaleanpunaisesta ja keltaisesta.
Minuna joka tykkään Antti Tuiskusta huomattavan paljon enemmän kuin Cheekistä.
Minuna joka pukeudun leggareihin aina kuin suinkin on soveliasta, kenties vaikka ei olisikaan.
Minuna, joka lataan paljon kuvia someen. Kirjoitan paljon someen. Nauran, puhun ja möhlin paljon oikeassa elämässä. Minuna jolla on omat mielipiteet, arvot ja mielenkiinnonkohteet.
Minuna, joka olen minä.
Toivoisin, että ihmiset oppisivat näkemään Instagramkuvien läpi. Yksikään ihminen ei ole sitä mitä yksittäiset kuvat kertovat.
Pelkästään sitä.
Ja tiedättekö, vaikka tyrkky ja pinnallinen olenkin, en ole enää epävarma. Jos et tykkää minusta tai ole kiinnostunut minusta, ei se minua haittaa. Tuskin edes huomaan sitä.
Koska tuskin sinä kerrot minulle olevasi epäkiinnostunut minusta, koska et ole niin kiinnostunut minusta että sinua edes kiinnostaisi huomata minut tai vaikuttaa elämääni koska et edes ole kiinnostunut minusta.
Jos et tykkää minusta, ei sinun tarvitsekkaan. En minäkään välttämättä pidä sinusta. Minä elän elämääni omalla tavallani, tykkäsit tai et. Sinä elät elämääsi juuri niinkuin tahdot, tykkäsin tai en.
Sehän tästä maailmasta kiinnostavan tekeekin.
Ja jos sinä olet kuitenkin kiinnostunut minun blogistani, käy ihmeessä tykkäämässä tänään perustamastani facebooksivusta jota ylläpidän tästä eteenpäin ihan vain tätä blogia varten.
Tuon omituisen linkkausyrityksen kautta joka heitti tuon kuvan ihan tuonne laitaan koska en vain osaa.
https://www.facebook.com/sairaankauniserendipity/
Kenties kynnys tykätä tai kommentoida tekstejäni ei ole siellä niin suuri. Tai sitten se nimenomaan on siellä vieläkin suurempi.
Voit myös seurata blogiani bloglovinin kautta, tuo sininen pylpyrä tekstin oikeassa reunassa ohjaa sinut silloin oikeille raiteille.
Tai mikset vaikka jakaisi blogini linkkiä omissa somekanavissasi, ihan vain koska ajattelet jonkun muunkin voivan kiinnostua minusta. Tai no, ehkä enemmänkin saavan jotain irti esimerkiksi aiemmista lapsuuttani käsittelevistä kirjoituksista.
Anyways, kiva että luette kirjoituksiani. On kivaa tuntea olonsa kiinnostavaksi.
Ihan vain minuna. Vaikka te tunnettekin minusta vain niin kovin pienen osan.
🙂
Pauliina