Kun muutin pois vanhempieni luota, minulla meni hyvin. Aivan liian hyvin. Suoraan sanottuna minulla meni liian lujaa. Valvoin monta yötä putkeen, saatoin kuunnella musiikkia ja tanssia kolmelta aamuyöstä, olin aivan liian energinen ja minua ei pysäyttänyt mikään. Jätin lääkkeet ottamatta, koska tuntui etten tarvitse enää niitä. Vakuuttelin itselleni olevani kunnossa ja kyllähän minusta tuntuikin siltä. Kaikki ahdistavat asiat, ne olivat kuin pois pyyhkäistyjä. Tein kaikkea tyhmää, jota kadun jälkeenpäin. Tuntui, että kerrankin minua arvostetaan ja että olen jonkun mielestä hyvä juuri sellaisena kuin olen. Jälkeenpäin ajateltuna, se osa joka minussa otti vallan oli kaukana siitä ihmisestä, joka oikeasti olen. Jättämällä lääkkeet pois sekä monen yön valvomisella sain aikaan aivan järkyttävän olotilan, jota korjailtiin seuraavat pari kuukautta.
Se alkoi pari viikkoa muuttoni jälkeen. Yhtenä iltana tupakalla ollessani olin varma, että minua seurataan. Pälyilin ympärilleni etsien vainoojia. Olin varma, että ne kuvaavat minua jostain puskasta. Juoksin sisälle ja tarkistin alaoven kymmeniä kertoja. Pelkäsin, että ovi ei ole kunnolla lukossa ja vainoojat pääsisivät sisälle. En uskaltanut mennä hissiin, joten juoksin portaat ylös niin lujaa kuin vain pääsin. Astuin ovesta sisälle ja laitoin oven lukkoon. Sitten tarkistin jokaisen kolon etsien vainoojia ja seurantalaitteita. Seuraavan yön valvoin tarkkaillen ovisilmästä käytävään.
Olin varma, että kotonani on seurantalaitteet, jotka äänittivät ja kuvasivat minua. En enää tiennyt missä olisin ollut turvassa. Viikon ajan olin niin peloissani, että liikuin vain sängyn ja parvekkeen väliä päästäkseni nukkumaan ja tupakalle. Ainoa asia mikä minua rauhoitti oli keinuminen. Menin sänkyyn makaamaan ja keinutin itseni uneen.
Sitten alkoivat äänet, jotka kertoivat minun olevan raskaana ja käskivät minua tappamaan itseni. Tämäkin asia lisäsi pelkoani entisestään. Niinpä ajoin itkien maantietä etsien sopivaa rekkaa. Monesti ajoin jo vastaantulevien kaistaa rekkaa päin, kunnes yhtäkkiä tajusin mitä olin tekemässä. Muutaman kerran se oli todella lähellä. Niin lähellä, että rekka vilkutteli valoja, tööttäsi ja lopulta joutui väistämään minua pientareelle.
Sitten tuli päivä, josta olen ikuisesti kiitollinen itselleni. Ymmärsin sen kaiken kaaoksen keskellä hakeutua akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Juttelin hoitajan kanssa, vaikkakaan en ihan kaikkia ajatuksia uskaltanut sanoa hänellekään. Sovittiin, että seuraavana päivänä tapaan lääkärin, joka minua on hoitanut. Seuraavan yön valvoin miettien miten juuri minun elämäni pitää olla tällaista. Miksi minua vainotaan, miksi minun on niin paha olla…
Seuraavana aamuna lähdin polille äidin kanssa. Ajaessamme lääkäriin, minusta tuntui, että liikennemerkit, erityisesti suojatiekyltit ja ”varokaa lapsia”-kyltit, näkivät sisälleni. Olin varma, että ne näkevät asiat, joita olin tehnyt manian ollessa päällä. Pelkäsin kamalasti heidän tekevän minulle ja mahdolliselle vauvalleni jotain pahaa.
Istuimme odotustilassa. Vilkuilin vähän väliä ilmastointikanavia. Sitten pudistelin päätäni yrittäen saada sen ajatuskulun loppumaan. En vielä tiennyt silloin, että ilmastointikanavien mahdolliset tarkkailulaitteet olisivat minun pahin vihollinen seuraavat viikot. Lääkäri oli jo kutsunut osastolta minulle entuudestaan sairaanhoitajan mukaan vastaanotolle. Sitten se olikin menoa. Vain kahden kuukauden siviilissä olon jälkeen olin taas osastolla.
Osastolla harhat voimistuivat. Itkin ja huusin haluavani pois sieltä. Olin varma, että se kaikki, osastolle meno ja lääkkeet, olivat vain suurta juonta. Ajattelin olevani ansassa, johon serkkuni oli minut saattanut. Myös parhaan ystäväni kuolemakin tuntui suunnitellulta ja pelkäsin kokevani saman, kuoleman vasten tahtoani. Ihmiset lehtikuvissa katsoivat suoraan sisälleni ja ajattelin heidän kertovan minusta pahoja asioita läheisilleni saaden heidät uskomaan niitä kamalia valheita minusta. Siksi minun oli laitettava lehdet pois silmistäni. Kirjotin monia kirjeitä, joissa kerroin totuuden minusta ja vainoojistani. Lopulta olin niin peloissani, etten uskaltanut antaa kirjeitä kenelläkään ja revin ne itkien.
Lopulta ajattelin serkkuni olevan kaiken takana. Että hän oli suunnitellut tämän kaiken ja on tulossa tappamaan minua. En ollut ikinä pelännyt niin paljon kuin silloin. Elin harhamaailmassani, se oli minulle todellisuutta silloin enkä osannut kyseenalaistaa ajatuskulkujani. Uskalsin puhua vain muutamille hoitajille. Niille, joiden uskoin olevan puolellani.
Vasta viimeisen viikon aikana minulle on alkanut tulla muistikuvia tuosta ajasta, vaikkakaan kaikkea en todellakaan muista. En muista esimerkiksi edelleenkään ketä minun luonani on käynyt ja mitä olen heille puhunut. Vanhoja viestejä ja potilaskertomusta lukiessa muistini on osittain palannut.
Mikä minut sitten sai minut takaisin tähän todelliseen elämään? Sain tiedon viikon päästä osastolle menoni jälkeen, etten ole raskaana. Luojalle kiitos tästä, oikeasti! Harhani jatkuivat kuitenkin, mutta tiesin, ettei ainakaan kukaan muu joudu takiani vainoojien riivaamaksi. Minulle aloitettiin injektiona Peratsin, joka oli aiemmin mennyt suun kautta tabletteina. Se vei pahimmat harhat mennessään ja loput lähtivät ajan kanssa. Tämä aika oli pahin kausi elämässäni, mutta näen tässä kuitenkin jotain hyvääkin. Sain vihdoin oikean diagnoosin, jolloin hoito osataan kohdistaa toipumiseni kannalta tärkeisiin asioihin.
Emilia
Hurjan kuuloinen sun kertomus. Hienosti osaat kuvata tuota harhaisuutta! Mulla on yksi vainoharhakokemus kun yksi kaksisuuntaislääke vei mua psykoosiin. Joten hiukan pystyn samaistumaan tuohon sun kertomaasi. Onneksi olet saanut oikean diagnoosin ja hoitoa <3