Mieli maassa

Moikka!

Mulla oli tässä muutama viikko takaperin oikeastaan aika hyvä olla. Ei ahdistanut sen suuremmin ja kävin töissä hyvällä mielellä. Sitten pohja tippui alta niin kuin siinä yleensä käy.

Ensin alkoi ahdistamaan. Se ei ole uutta, mutta tällä kertaa siihen ei ollut oikeastaan mitään syytä. Ahdistus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta lähti melko nopeastikin pois. Tällaista oloa jatkui viikon verran, jonka jälkeen palasivat monta vuotta poissa olleet dissosiaatio-oireet. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut eilen.

”Menen peilin eteen ja katson itseäni. En enää tunnista itseäni ahdistuksen vallatessa mieleni. Peilistä katsoo vieras ihminen. Hoen mielessäni vain yhtä lausetta. ”Minä en ole tuo, en ole enää elossa.” Laitan käden kasvoilleni. Se on kylmä, ihan kuin kuolleen käsi. En tunnista kättäni, se on jonkun vieraan. Mietin missä olen. Kaikki näyttää niin vieraalta ja omituiselta. Menen sohvalle istumaan. En saa enää liikutettua raajoja. Vaikka haluan käteni nousevan, se pysyy paikallaan. Katson itseäni ulkopuolelta, en ole enää omassa kehossani. Pelottaa. Saan vihdoin liikutettua jalkoja ja käsiäni. Mietin edelleen olenko elossa. Menen keittiöön ja otan laatikosta puukon. Pidän kättä puukkoa vasten. Se tuntuu terävältä. Missä olen, olenko elossa? Istun tuolille ja nostan paidan hihaa. Liikutan hitaasti puukkoa käsivartta vasten. Ensin painan varovasti. En kuitenkaan tunne mitään. Viilto toisensa jälkeen ne syvenee ja joudun painamaan puukkoa enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä huomaan olevani taas oma itseni. Kaikki se paha olo häviää. Veri valuu pitkin kättäni. Mietin miksi tein sen taas. Miksi! Pyyhin kättäni, vedän hihan alas ja esitän taas iloista. Sitä tyttöä, jonka odotetaan olevan reipas ja iloinen elämästä. Mutta en oikeasti ole sellainen. Olen sairas, ahdistunut ja pelokas. Olen se tyttö, joka toivoo kuolemaa enemmän kuin mitään muuta.”

Kävin eilen juttelemassa lääkärille olostani. Hänkin sanoi oireiden olevan dissosiatiivisia. Hän kertoi tilanteeseen olevan vähän keinoja. Voin ottaa puolikkaan Peratsin-tabletin ja mennä niin kauaksi akuuttipolille istumaan kunnes dissosiaatio menee ohitse. Mutta siinä tilanteessa minulle ei tule edes mieleen mitään muuta keinoa saada itseäni takaisin tähän maailmaan kuin itseni satuttaminen. Minun on kuitenkin selvittävä näiden oireiden kanssa. Jos luovutan, en välttämättä enää jaksa nousta.

Emilia