Mitä sulle kuuluu? Miten sä voit? 
Tuttu kysymyspari. Nykyään tuo kysymys saa mut vähän hämilleni, sillä en oikein osaa vastata tuohon muuta kuin: ”Arkea. Elämää.” Mun päivät on käytännössä samanlaisia ja se ei siis haittaa mua. Arkiset toimet menee suunnilleen samalla kaavalla. Aamuisin treenaan ja loppupäivän höösäänkin naperon kanssa. Mulla on nykyään harvemmin mitään sen suurempaa ihmellistä kerrottavaa. Ja mulle se on äärettömän hyvä asia. Sehän tarkoittaa että mun tauti elää samaa kaavaa, ilman suurempia draamoja.

Mulla on tietty oirekirjo jotka ovat läsnä jokaisena päivänä ja niiden lisäksi oireita joita pystyn estämään tulemasta elämällä tietyllä tavalla. Ms sanelee mun arjen tällä hetkellä, tai enemmänkin rajoittaa mua elämästä niin täysillä kun tahtoisin, mutta mun elämä on silti nyt sitä arkea, tasaista arkea jota mä halusin. Olen siis tyytyväinen tähän.

Ja miten mä voin? Ihan hyvin. Onhan mulla oireita jotka veti keväällä mielen maahan ja olo oli ihan paska, mutta niiden kanssa on oppinut elämään joten en kuvaisi oloani enää ihan paskaksi. Terveeltähän musta ei tunnu minuuttiakaan päivän aikana, MS muistuttaa olostaan joka sekuntti, mutta mun olo on niin hyvä että pystyn hymyillä jo sydämellä. Mun olo on niin hyvä, että MS-tauti ei saa mua masentuneeksi joka hetki. Se muistuttaa itsestään kokoajan, mutta mä vaan katson sen ohi ja jatkan elämää.

Mun sydän pakahtuu onnesta. Tiedättekös, en olisi ikinä uskonut että musta tulisi tälläinen ihminen. Että mä kasvaisin tämmöiseksi positiiviseksi hömppäpääksi. Olen muuttunut viime vuoden aikana äärettömästi! Olin kiukkuinen itse talsiva lihava muija alkuvuodesta. Nyt olen rollaattori kätösissä hymyilevä simpsakka (noh en nyt vielä mutta 45kg on poissa niin en enää niin iso!) muikki!

Pidän tästä uudesta Hannasta. Tää uusi Hanna on vakavasti sairas, mutta tää uusi Hanna on tajunnut mikä on elämän todellinen pointti. Mä täytän ensi viikolla 24v, mulla on koko elämä edessä. Ja mä aion nauttia loppuelämästä.

Mä aion nauttia täysillä. Kiittää jokainen päivä siitä hyvästä mitä mulla on ja mitä oon saanut kokea.

Joinain päivinä olen varmana se kiukkuinen, naama rutussa oleva muija, mutta silti sydämessäni se onni mukana. Hyvin pakattuna. En luovu siitä ikinä, sillä hitto kuinka paljon helpompi onkaan elää kun ei katso maailmaa linnun kakassa olevien lasien läpi.

Onhan ne lasit joskus kakassa, aivan varmana jokaisella. Mutta kannattaahan ne joskus pestä siitä. Katsoa kunnolla ympärilleen. Meillä jokaisella on omat taakkamme kannettavana, omat murheet ja surut. Mutta meillä on myös omat ilonaiheemme. Asiat joista pidämme, tärkeät ihmisemme tai eläimet. Jokaisella on aivan varmana myös jotain hyvää, edes ihan jotain pientä. Tartutaan siihen useammin. Positiivisuus lisää positiivisuutta.

Hymyile, hymyilen sulle takaisin. 🙂