En mä ihan tästä haaveillut

Haaveet ja unelmat. Suunnitelmat tulevaisuudesta. Varmasti jokaisella on niitä. Ajatuksia tulevasta, toiveita siitä millainen elämä tulee olemaan. Kukaanhan ei voi tulevaisuutta ennustaa tai tietää mitä tuleman pitää.

Minä odotin elämältäni jotain muuta kun vakavaa neurologista sairautta.

Mun lapsuus ja nuoruus on ollut kovaa kyytiä. Isä oli alkoholisti joka kuoli kun olin esiteini. Koko lapsuuteni odotin isääni saapuvaksi elämääni. Kuvittelin parantavani hänet kun olen aikuinen
 Päätin hakea hänet itse elämääni sitten kun olen iso tyttö. Hän valitsi alkoholin tyttäriensä sijasta enkä minä niin pienenä käsittänyt kuinka tuomittava hänen valintansa oli. No, hän lähti nukkumaan ikiunta ja haaveeni särkyivät. Romahdin useiksi vuosiksi. Olin vakavasti psyykkisesti sairas useita vuosia. Yritin päästä useasti itsekin ikiuneen. Vietin yhteensä vuoden suljetulla psykiatrisella osastolla. Lääkkeitä meni ja kolmen vuoden terapia käytiin. Kun täytin 20v jätin kaikki psyykelääkkeet pois. Voin hyvin. Tapasin mieheni ja tuleva näytti valoisalta. Uusia haaveita ja odotuksia alkoi muodostua.

Aloimme yrittää vauvaa aika pian tapaamisemme jälkeen. Kaksi raskautta meni kesken aika alussa. Kolmas raskaus kesti melkein puoliväliin. Pieni poika syntyi rv18 kuolleena. Suru oli suuri.
Neljäs raskaus pelotti ja kauhistutti. Pieni sitkeä tyttö syntyi rv34 koska vedet vain menivät.

Meidän Ninni. 1,9kg painoinen 42cm keskonen saapui elämäämme ja hän oli parasta mitä oli koskaan tapahtunut. Minusta tuli äiti. Elämä sai uuden merkityksen. Uudet haaveet ja suunnitelmat. Aioin olla paras äiti koskaan, touhuta ja kokea kaikenmoista. Olla läsnä ja rakastaa. Antaa tyttärelleni upean lapsuuden.

Kaikki oli hyvin. Ensimmäistä kertaa ikinä. Olin päässyt naimisiin ihanan miehen kanssa. Saanut hänen kanssaan ihanan lapsen. Asuimme kaikki perheenä ja kaikki oli hyvin. Elämä oli vakaata ja onnellisuus käsittämättömän suurta. Se onni oli niin uusi tunne minulle. Pystyin sanoa ensimmäistä kertaa, että mulla on kaikki mitä tarvitsen. Ja elämä on just näin parasta.

No, sitten tuli MS-tauti. Pommina kaiken keskelle. Puolivuotias vauva joka edelleen valvotti yöt, ja tarvitsi minua. Ja minä sairastuin vakavasti. Oireet olivat rajuja heti ja siitähän se alamäki alkoi. Puolivuotta kaikki oli hyvin. Puolivuotta onnea ja MS päätti ilmestyä.

Paljon särkyi kun sain diagnoosin. Elämään ilmestyi liikaa kysymysmerkkejä koskien tulevaa. Minua pelottaa millainen äiti pystyn olemaan. Saanko tehdä asiat niin kuin haaveilin. Millainen tulevaisuuteni on? Saadaanko MS rauhoittumaan ja saisin vielä olla onnellinen.

Olen kuullut paljon siitä että tämän kanssa oppii elämään. Elämä voi tästä huolimatta olla onnellista. Ihailen heitä jotka ovat päässeet taudin niskan päälle ja nauttivat elämästään tästä huolimatta. Ottavat irti kaiken minkä voivat. Haluan että minusta tulee samanlainen! Haluan selvitä tästä ja oppia näkemään elämän valoisat puolet.

Minulla on edelleen ne asiat jotka tekevät minut onnelliseksi. MS tuhoaa kroppaani, muttei vienyt tärkeimpiäni. Olen edelleen naimisissa ja ihanan 1v tytön äiti. Perheeni on vierelläni yhä, joka hetki. Minulla on kaikki kortit onneen. Vielä minä lätkäisen ne pöytään ja koen saman onnen tunteen kun Ninnin vauva-aikana. Vielä jonain päivänä aurinko paistaa mielessäni ja MS on vain yksi pieni osa minusta. Ei se iso hallitseva osa.