Tässä yhteiskunnassa on vika. Montakin vikaa, mutta yksi suuri vika joka koskettaa minua paljonkin. Se on avun saamisen vaikeus. Kun on paha olla ja kaipaisi järeämpää apua kuin kahvikupposen hyvän ystävän kanssa (vaikkakin myönnettäköön että se on usein kaikki mitä tarvitsee), sitä ei niin vain saakaan. Harva joka ei kamppaile tai kenen läheinen ei kamppaile byrokratian kanssa ei tiedä miten vaikeaa sen avun saaminen on. Itsekin vähättelin sitä ennen kuin se tuli itselle ajankohtaiseksi. Ajattelin, että se on työlästä niinkuin kaikki byrokratiaan liittyvä, mutta ei vaikeaa. Toisin kuitenkin oli.
Kun lähdin hakemaan apua, ensimmäinen paikka oli terveyskeskus. Näin niinkuin rahattomalle opiskelijalle jolla ei ole varaa mennä suoraan yksityiselle tai maksaa itse terapiaa (yksi kerta maksaa parhammillaan 85€). Olin siellä jouluaaton aattona. Tehtiin testejä ja psykiatrinen sairaanhoitaja kyseli minulta juttuja, kuten kuinka kauan masentunut olo on jatkunut, onko itsetuhoista käyttäytymistä tai ajatuksia, jne. Testeistä sitten määriteltiin minulle keskivaikea masennus. Testeissä oli kysymyksiä esimerkiksi ”seuraan kehoni jokaista toimintoa niin, etten pysty ajattelemaan mitään muuta”, ”seuraan tavallista enemmän kehoni toimintaa, mutta pystyn keskittymään muuhunkin”, ”en seuraa kehoni toimintaa tavallista enempää” ja sitten piti valita oikea a/b/c-vaihtoehto. Ja kai siellä oli jotain kyllä/ei-kysymyksiäkin.
Testien ja masennusdiagnoosin jälkeen pääsin lääkärille. Lääkäri katsoi testejä ja niiden tuloksia, kyseli samoja kuin hoitajakin ja soitti Auroran psykiatriseen päivystykseen konsultaation vuoksi. Terveyskeskuksessa oltiin kahden vaiheilla pitäisikö minut lähettää sairaalan päivystykseen, mutta tiesin että joutuisin sisälle enkä halunnut viettää jouluani itkien sairaalassa… Onneksi Aurorassa oltiin kuitenkin sitä mieltä että voisin hyvin olla joulun kotona, kun en ollut yrittänyt itsemurhaa. Terveyskeskuslääkäri sitten määräsi minulle masennuslääkityksen (hyvin pienen) ja sanoi ”me ei voida antaa sulle enempää apua kun et ole yrittänyt itsemurhaa. Terapia on ainoastaan itsemurhaa yrittäneitä varten, koska apua ei riitä kaikille”. Muistan nuo sanat vielä melko sanatarkasti, sillä järkytyin siitä niin pahasti. Apua ei saa ennenkuin on periaatteessa liian myöhäistä? Ennaltaehkäisy taitaa olla tuntematon sana hallitukselle.
Jaksoin lääkityksen voimalla melkein vuoden. En parantunut, en todellakaan, mutta lääkkeet veivät pahimman piikin pois. Elin melko sumussa, en muista paljoakaan siitä ajasta, siitä vuodesta. Muistan päivän kun sain tietää että pääsen kouluun, opiskelemaan matkailualaa. Rakastan sitä alaa, se voi hyvinkin olla oma alani. Normaalisti kun odotan opiskelupaikan tuloksia en pysty olemaan paikoillani. Ravaan siellä nettisivuilla ja olen levoton. Tällä kertaa kuitenkin nukahdin päiväunille. Poikaystäväni sitten tuli herättämään minut ihan innoissaan, että ”rakas pääsit kouluun!” Totesin ”jee” sellaisella todella tunteettomalla äänellä ja jatkoin uniani. En jaksanut välittää. Se oli hienoa, mutta jokin minussa oli kuollut, enkä jaksanut innostua. Sellainen olin, koko ajan. Tunteeton. Uninen. Ahdistunut. Ja ainut apu jota sain oli pieni lääkemäärä. Ei kontrollikäyntejä, ei terapiaa, ei mitään. ”Kiitos ja näkemiin”.
Lopulta tuli päivä kun koulu alkoi. Kaikki koulun opettajat ja muu henkilökunta kävivät tietysti esittäytymässä, niinkuin ensimmäisiin päiviin kuuluu. Tällöin sain kuulla koulun omasta psykiatrisesta hoitajasta. Tai no, jaetusta, sillä hän oli vain kahtena päivänä viikossa koulussamme ja kävi muissa kouluissa muina viikonpäivinä. Mieleeni jäi kuitenkin muhimaan ajatus siitä, että minäkin kävisin siellä juttelemassa. Olihan koulun aloittaminen kuitenkin uusi ja jännittävä asia, joka aiheutti vaihtelua jo tasaantuneessa tunteettomassa tilassani. Koulun aloitus oli iso muutos elämässäni ja olen aina ollut huono muutosten kanssa. Saatikka sitten, kun sairastaa masennusta.
Varasin siis ajan hoitajalle. Hän oli todella mukava nainen, joka todella kuunteli. Oksensin kaiken ulos, kerroin siitä miten hoitoni oli hoidettu terveyskeskuksessa. Että olin ollut kohta vuoden pelkän lääkityksen varassa. Kerroin miten lääkkeet veivät pahimman piikin pois, mutta eivät varsinaisesti helpottaneet oloani. Kerroin kaiken. Hoitaja katsoi minua järkyttyneenä ja totesi että minulle oltiin valehdeltu terveyskeskuksessa. Ettei itsemurha tai edes itsetuhoiset ajatukset ole vaatimus avulle. Ja että apua minä tarvitsen.
Hoitaja otti asiani omakseen ja sai minut kahdessa viikossa Laakson psykiatriselle osastolle hoitoon. Kävin siellä viikottain keskustelemassa huolistani ja olostani. Minulle tehtiin alun testit uudelleen ja sain nyt vaikean masennuksen diagnoosin ja vahvemmat lääkkeet. Oloni helpottui, tasaantui. Ei parantunut, ei edelleenkään, mutta helpottui. Arki helpottui ja koin erilaisia tunteitakin. En vahvasti, mutta koin kuitenkin ja se oli suuri voitto minulle. Aloin olemaan tarpeeksi terve mutta kuitenkin tarpeeksi sairas sopiakseni kuntoutusterapiaan, joten aloitin sen.
Minulla kävi tuuri. Löysin vanhan elämänkatsomustiedon opettajani psykoterapeuttiluettelosta ja tiesin että siinä se on, minun terapeuttini. Hän myös muisti minut, joten pystyimme sopimaan maksuista ja muista sellaisista helposti. Kuitenkin, jos kukaan puolituttusi ei toimi psykoterapeuttina (kovin tuttu ei kannata olla ihan vain siksi, että avautumisesta tulee vaikeampaa), joudut ennen terapiaan menoa maksamaan ns. tutustumiskäynnit, eli kun tunnustellaan onko se oikea terapeutti vai ei. Terapeutti pitää löytää ennen kuin Kela auttaa maksuissa, sillä hakemukseen pitää kirjoittaa terapeutin nimi. Tutustumiskäynteihin menee noin karkeasti sanottuna n. 300€ ja näitä rahoja ei enää näe, sillä Kela aloittaa terapiakäyntien osamaksut vasta sen kuun alusta kun olet jättänyt hakemuksesi (jos se siis hyväksytään).
Byrokratia menee siis näin: laitat kolmesivuisen hakemuksen Kelaan, jossa sinun pitää todistaa että olet tarpeeksi terve mutta kuitenkin samalla tarpeeksi sairas saadaksesi terapiaa. ”Miten sairaus/vamma vaikeuttaa työntekoasi” jne. Samalla (minun tapauksessani) Laakson ylilääkäri laittoi Kelaan lausunnon omasta mielipiteestään tilaani koskien. Ja viimeisenä terapeuttini laittoi Kelaan oman lausuntonsa. Tästä syystä terapeutti pitää olla valmiina ja hänen luonaan pitää olla käynyt muutaman kerran, jotta hänellä on tarpeeksi kattava kuva tilastasi. Sitten vielä viimeisenä Kelan omat asiantuntijat ”analysoivat” lomakkeeni ja tekevät viimeisen päätöksen voinko saada Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa. Tähän käsittelyyn voi mennä kuukausi tai pari.
Tämä paperirumba pitää uusia joka vuosi. Joka hiton vuosi he haluavat tarkistaa, että olet edelleen ansainnut terapiasi, vaikkakin oikeus koko kolmeen vuoteen myönnetään jo ensimmäisellä kerralla. Terveen silmiin tämä voi kuullostaa vain rasittavalta, ei vaikealta, mutta masentuneelle se prosessi on todella pitkä ja uuvuttava. Muistan kun täytin sitä lomaketta nyt seuraavalle vuodelle. Sitä ahdistuksen määrää! Väänsin itkua kun en tiennyt mitä siihen voisi kirjoittaa. Mitä jos he olisivat vieneet minulta terapiani? En olisi ollut valmis? Kelan kanssa tuntuu aina vähän siltä, kun roikkuisi löysässä hirressä.
Ei se terapia ole ilmaista vaikka Kela siitä osan korvaakin. Minun tapauksessani korvausmäärä on 60€, eli minulla jää 20€ omavastuuta jokaisesta tunnista. Kun käyn kaksi kertaa viikossa, tai oikeammin tupla ajan kerran viikossa, tulee laskua 160€. Ei se paljoa ole työssäkäyville, mutta opiskelijalle ja ihmiselle joka ei pysty tekemään kuin 60h kolmeen viikkoon töitä, se on paljon. Raha menee kyllä hyvään tarkoitukseen, joten en valita, mutta kuitenkin. Joillain on huonompi rahatilanne kuin minulla – mites se terapia sitten maksetaan?
Sellainen on masentuneen kivikkoinen tie apuun. Miltä kuulosti?
Minka
Loistavaa että olet saanut terapiaa! Vaikka se onkin työn takana. Mulla on kokemusta että apua ei ole saatu edes vakavan itsemurhayrityksen jälkeen, on vaan lähetetty kotiin…ja terapiaa ei saa koska on liian sairas! Se on ihan sairasta, miten voi olla edes toivoa paranemisesta jos ei saa mitään apua, koska on liian sairas! Anteeksi purkaus, mutta sun tarinasi toi pintaan kipeitä asioista omasta lähiympäristöstä. Upeaa että sinä saat apua ja löysit hyvän terapeutin, se on kullan arvoista! <3
Hei ja kiitos kommentistasi! Tiedän olevani uskomattoman onnekas saadessani apua, sillä tiedän myös omasta lähipiiristäni miten sen saaminen tuntuu aina välillä olevan sattuman kauppaa. Toivottavasti voit nykyään paremmin ja olet saanut apua <3
Tää on niin surullista luettavaa. Kamalinta on, ku tää kaikki on totta. Ite oon monesti miettiny että entä ne, jotka on yksinkertaisesti vaan niin lopussa, ettei vaan jaksa. Avun saaminen on niin pirun vaikeaa! Tiedän monia, jotka on kerran yrittäneet ja tulleet torjutuksi ja koittavat nyt pärjätä itsekseen. Ei hyvä, ei ollenkaan. Samalla mietin, että onko lie niin ihme että Suomessa tehdään paljon itsemurhia, tai täysin tilanteen ulkopuolisille jotain (esim kouluammuskelut, tuhopoltot, pahoinpitelyt, puukotukset, ampumiset jne) :/
Mä oon niin samaa mieltä. Suomessa autetaan sitten kun on IHAN pakko, tai jos sattuu löytämään sen yhden täysjärkisen ihmisen sieltä joukosta, niinkun mulle onneksi kävi. Sen ei pitäisi mennä niin. Pitäisi panostaa ennaltaehkäisyyn, ei jälkien korjaamiseen.