Kun liikaa jaksaa ja jaksaa ja pinnistelee ja yrittää ja sinnittelee, niin siitä ei hyvää seuraa. Ainakaan jos sulla on CFS. Mä menin eläkeviikon jälkeen töihin torstaina, ja olin illalla niin loppu että teki pahaa. Juttelin töiden jälkeen miehun kanssa että pitäiskö hakea sairaslomaa maanantailta… harmitti edes ajatella tuota vaihtoehtoa, mutta silti tuntui ettei voi muutakaan. Voimat on niin loppu, sekä henkiset että fyysiset.
Sain herättyä perjantaina aamuvuoroon ja soitin työpaikkalääkärille heti kun se aukesi ja sainkin samalle päivälle ajan. Mun oma lääkäri olisikin ollut seuraavan viikon lomalla. Oli helpotus päästä tuolle lekurille, kun hän on hoitanut mua jo 12 vuotta ja näkee jo mun naamasta missä mä olen menossa. Hän oli heti samaa mieltä että nyt pitää ottaa sairaslomaa, ja määräsi sitä kuun loppuun.
Harmittelin hänelle että mua niin ottaa päähän olla pois töistä, koska alkuvuoden onnistuin olemaan vähemmän pois kuin vuosiin – ja oli tosi ikävä etten pystynyt tekemään omaa ennätystä poissaolojen vähyydessä. Hän sanoi fiksusti että koska mulla on parikin kroonista sairautta niin itsen hoitaminen tulee aina ensiksi, eikä elämä ole ennätysten tekemistä ja erilaisten tuollaisten tavoitteiden noudattamista. Ja tottahan se on. Mutta mä olen suorittajatyyppi, enkä näköjään pääse niistä pilkuista eroon ikinä, vaikka sitä koko ajan opettelenkin.
Olin töissä vuoroni loppuun ja lähdin sitten kotiin. Oli jotenkin helpottunut olo ja samalla ihan kamala. Tuntuu hirveältä olla pois töistä noin pitkään, kun tietää että se kaatuu mun ihanien työkavereiden niskaan. (Enkä saa sitä ennätystä poissaolojen vähyydestä!). Mua itketti ja nukutti ja ahdisti.
Lauantaina oli siskon häät. Ne alkoivat iltapäivällä ja päivä meni yksiä kenkiä etsiessä, meiltä molemmilta meni hermot ja itku ei ollut kaukana. Tai se että oltais jätetty koko häät väliin. Oli kauhea olo. Kenkiä ei löytynyt, joten laitoin toiset. Kerittiin kirkkoon just ajoissa ja mulla oli tosi kireä ja kamala olo. Mutta morsian oli superkaunis ja onnellinen ja sulhanen oli komea ja kirkonmenot olivat kauniit. Kuten myös kukkaistytöt ja morsiusneidot <3 Ja mun miehu oli ihan superkomea <3
Hääjuhla meni kivasti, syötiin ja juteltiin samassa pöydässä olevan suvun kanssa. Miehu lähti aiemmin kotiin (ei ole väkijoukkojen ystävä hän). Mä jäin vielä kahville ja kakulle ja kimpun heitolle (en saanut) ja sitten tulikin bändi (joka oli Loistava!!) . Hääpari tanssi ja muakin haettiin, jorasin vielä kaksi nopeaa kappaletta tyttöjen kanssa ja sitten vanhempien kyydissä kotiin illan jo pimetessä.
Sunnuntaina olo oli kuin hakattu. Kaikkia lihaksia särki ja mieli oli itkuinen ja sekainen ja ahistunut. Tajusin vasta oikeastaan sitten että voinnin romahdus oli seurausta siitä että olin taas liian pitkään sinnitellyt ja nyt kun vihdoin tajusin luovuttaa ja antaa itselleni lepoa ja rauhaa, niin tapahtui periksiantaminen ja tipahdus. Kuten on käynyt aina ennenkin vastaavassa tilanteessa. Kumma kun sitä ei ikinä opi kuuntelemaan itseään kunnolla. Pitää mennä vaikeimman kautta. Tai on siis ollut vaikeampaakin, mutta siitä on jo aikaa. Ei ole ollut tällaista oloa vuosiin. Nyt on sitten aika rauhoittua, levätä, keskittyä toipumiseen ja voimien keräämiseen. Siinä sitä jo onkin 🙂
Voieivoieivoiei. Ikävä kuulla. Nyt sitten vaan hoidat itseäs ja huilaat ja jätät kaikki syyllisyydentunteet huomiotta (tiedän, helppo sanoa). Tuo on se tilanne mikä näillä diagnooseilla aina joskus tulee vastaan ja sitten pitää vaan hiljentää, jopa pysähtyä. Onneksi jaksoitte kuitenkin häihin, se oli varmaan siskollesi tärkeää. Halaus, kyllä se polku sieltä taas kulkee ylöspäin <3
Kiitos Maija! On helpottavaa kun saa levätä ja ottaa rauhallisesti. Eli tuli tarpeeseen ja kyllä täältä noustaan, pikkuhiljaa. Kiitos tsempeistä <3