MIKÄ MINUN ON ?

Muistan aamun, jolloin 8 vuotiaana heräsin omituisiin tuntemuksiin vartalossani. Ihoani kivisti ja mm. polviani poltteli kummallisesti. Kasvukipuja, sanoi äiti. Sen verran osasin kitistä, että sain jättää sinä päivänä koulun väliin ja jäädä kotiin lepäämään. Leikkimään, ajattelin tuolloin.

Kuitenkin pistäessäni leikkejä pystyyn väsyin, enkä jaksanutkaan leikkiä. Kömmin olohuoneen sohvalle nukkumaan. Siinä sohvalla minä taisinkin makoilla seuraavat pari päivää kuumeisena ja erittäin kipeänä. Minua harmitti. Olin juuri ilmottautunut johonkin naisvoimistelijoiden lasten ryhmään ja nyt minulta jäi ensimmäinen kerta välistä. Kumpa välistä olisikin jäänyt vain se eka kerta.

Kun koitti hetki jolloin en jaksanut enää vetää vessanpönttöä, aloin pelästyä. Tiedätte varmasti sen vetimen. Ja miten sitä vedetään. Minä en pystynyt siihen. Jaksoin vielä raahustaa kävelykepin avulla vessaan, mutta voimani loppuivat kesken. Sormeni eivät suostuneet toimimaan.

Se kävelykeppi oli muuten btw. melko cooli, semmoinen samankaltainen kuin joulupukilla. Tässä vaiheessa äiti vei minut lääkäriin. Minut kannettiin odotushuoneen sairaalasängylle jossa makasin seuraavat 3 tuntia jonottamassa. Muistoni tästä ovat kuitenkin hatarat, sillä kuumeeni nousi yli 40 asteeseen ja taisin saada jo jotain lääkeapujakin.

Muistan kuitenkin kuinka ambulanssin hoitaja yritti myöhemmin saada minut hymyilemään matkalla pikkukaupungin sairaalasta yliopistolliseen sairaalaan. En meinannut millään jaksaa pitää silmiä auki. Sen ajan matkasta minkä olin tajuissani, olin ihan varma että kuolen. Ja päästyäni vihdoin tutkimuksiin muistan huutaneeni kivusta lääkärin testatessa refleksejäni. Tiedättehän sen ”vasaran” jolla testataan nytkähtääkö polvi. Minusta tuntui siltä kun jalkaani olisi hakattu murskaksi.

Muistan myös sen järjettömän kutinan ja kivun jonka koholle nousseet ihottumaläikät iholleni aiheuttivat. Kuten myös sen kuinka äiti piti mun käsistä kiinni etten raapisi. Muistan sen kyyneleen äidin silmissä kun se sanoi mulle ettei oo mitään hätää. Minä kyllä tiesin että nyt on hätä.

Pian makasin lasten osastolla sairaalapedissä tippa kädessäni. Minulle tuotiin paljon lääkepillereitä. Suuhuni työnnettiin kuumemittari. Jotain yli 40 se näytti. Tulehdusarvoni olivat taivaissa. En uskaltanut nukkua ensimmäisenä sairaalayönäni koska pelkäsin että tippaletkuni repeää irti koska pyörin niin paljon.

Ihan kuin olisin muka jaksanut pyöriä. Vihdoin aamuyöllä pienesti torkahdettuani heräsinkin siihen kun sairaalasänkyni vieressä oli monia lääkäreitä ja hoitajia, joista yksi pisti piikin kyynärvarteeni. Verikokeeseen ei oo muuten niin kovin mielekästä herätä.

Koska olin sairaalassa 85 kilometrin päässä kotoa pienempien sisaruksieni ollessa kotona, joutui äiti ramppaamaan sairaalan ja kodin väliä. Sairaalalle yksin jäätyäni olin paniikissa. Ympärilläni oli jatkuvasti hoitajia ja lääkäreitä. Olin kiinni tippaletkussa ensimmäistä kertaa elämässäni.

Minulle tuotiin uusia lääkkeitä. Sairaalan laitteet piippailivat ympäriinsä. Vessaan raahauduin hoitajan avustuksella pyörätuolissa. Ihottumani kutisi ja poltti ja tämä hankaloitti oloani ehkä jopa enemmän kuin tulessa olevat niveleni.

Jonain päivänä kun äiti oli käymässä kotona, hoitajat rullasivat sairaalahuoneeseeni ison laitteen josta lähti älyttömästi johtoja. Pelkäsin sitä laitetta niin paljon. Pyysin että mulle ei tehtäisi mitään ennenkuin äiti tulee. He eivät kuulemma voineet odottaa.

Pelkäsin kuitenkin niin paljon että lopulta minut köytettiin sairaalasänkyyn huutaessani ja potkiessani sen minkä jaksoin. Elämäni ensimmäinen oikea paniikkikohtaus. En kyllä muista pelänneeni tuon jälkeen ikinä mitään niin paljoa. Ne halus vissiin tutkia multa EKG:n nyt kun jälkikäteen miettii. Äiti kerkesi kuitenkin rauhoittelemaan mua ennen mittausta.

Pelottavin kaikista tutkimuksista oli selkäydinnäyte. Jo 8 vuotiaana ymmärsin, että selkäydin on melkoisen arka paikka. Sain toimenpidettä varten ensimmäistä kertaa rauhoittavia lääkkeitä semmoisen maskin kautta. Maski laskettiin mun kasvoille. Mun käskettiin laskea kymmeneen. Pääsin muistaakseni kolmeen. Selkäytimeen ne sen piikin sitten iski ja vaikka en toimenpiteestä itse mitään muistakkaan, oli äitini kuitenkin kuullut verta hyytävät huutoni odotushuoneeseen saakka.

Seurasi lisää verikokeita, magneettikuvauksia, röntgenkuvauksia, verenpainemittauksia ja ties mitä vielä. Pikkuhiljaa totuin kaikenmoisiin tutkimuksiin ja piikkeihin.

Vietin sairaalassa ensimmäisellä kerralla pari viikkoa. Opin rakastamaan sairaalan lihapiirakoita. Katsoin uskomattoman määrän lastenelokuvia. Niitä sai tilata semmoisesta kuvastosta telkkariin.

Joinain päivinä jaksoin pyörittää itseni pyörätuolissani leikkihuoneeseen, jossa pelasin afrikan tähteä yhden sairaalakaverini kanssa. Siihen asti kunnes minut työnnettiin takaisin sairaalahuoneeseeni seuraavia tutkimuksia ja lääkkeitä varten.

D I A G N O O S I: Stillin tauti, eli yleisoireinen lasten reuma.

Neiti 8 vuotta. Monia vastoinkäymisiä jo takanapäin, mutta vielä puoli vuotta perustervettä elämää edessä.

Pauliina