Tämän päivän kuulumisia

Enshätiin pahoittelut niille, jotka tekstejäni lukee, en ole saanut kirjoiteltua pitkään aikaan. Elämäni on ollut nyt viimeaikoina melkoista hullunmyllyä. Päällimmäisenä huolena on ollut, kun epäilin olevani raskaana ja se veti kunnolla maailmankirjat sekaisin. Moni varmaan tässä vaiheessa ajattelee, että miksi en tehnyt raskaustestiä? Kyllä tein. Oireet oli vaan niin selvät, että niiden perusteella olin lähes varma asiasta. Tein monta testiä ja yksi näyttikin hailakkaa plussaa. Sain vielä onneksi käydä terveyskeskuksessa vielä verikoetestissä, josta sain lopulta sitten helpotuksen asiaan: En ole raskaana. Minulla nyt vaan on jostain kumman syystä pahasti raskaudelta vaikuttavia oireita: alavatsassa menkkamainen kipu ilman menkkoja, jatkuva vessahätä, ruoka ei maistu, mielialat vaihtelee 100-0 vähän väliä, närästää, rinnat on arat jne. Tässä elämäntilanteessa en todellakaan toivo lasta. Pystyn nippanappa huolehtimaa itsestäni ja lemmikeistäni, joten miten pystyisin huolehtimaan vielä pienestä ihmisestä? En mitenkään.

Joka tapauksessa, huoli on nyt pois ja voin jatkaa elämää asiasta sen kummemmin murehtimatta. Kai nämä ”oireet” helpottuu itsestään ajan kanssa.

Ajattelin ensin, että en kirjoita tänne tämän päivän ja tämän hetken ajatuksiani ollenkaan, vaan kirjoitan takautuvasti menneestä ajasta. Niin teenkin edelleen ja tarinani jatkuu, mutta nyt on tosissaan pakko purkaa ihan tämän päivän ajatuksia johonkin. Mikäs olisikaan parempi paikka, kuin tämä? Täältä voi saada vertaistukea ja ennen kaikkea ei tarvitse olla yksin asioiden kanssa. (Jos joku haluaa keskustella ja jutella, niin saa laittaa sähköpostia osoitteeseen rolliina@hotmail.com)! Olisin enemmän ku kiitollinen kun löytyis jonkinlaista vertaistukea tähän 🙂 )  Kyllähän mulla on paljon ystäviä, joille voin puhua ja puhunkin. Olen vain huomannut, että moni ei enää jaksa käydä kanssani asioita läpi tai keskustella minun kanssa näistä. ”Mee eteenpäin elämässäs jo” on ehkä pahin lause, jonka olen kuullut. Niin menenkin, mutta ei näitä tapahtumia voi vaan pyyhkiä pois mielestä ja jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Toinen tapa suhtautua asioihin on joillakin se ainainen vähättely ja vertailu jonku siskon veljen kaiman koiran ulkoiluttajan ongelmiin. Minut on raiskattu ja silllä selvä. Ei se kokemus lähde minusta koskaan pois. Se on vähän sama asia kuin jalka amputoitaisiin. Sen kanssa pitää vaan oppia elämään. Minulta on viety julmimmalla mahdollisella tavalla naiseuteni ja itsetuntoni. Nyt joudun tosissani tekemään töitä sen eteen, että voisin vielä jonain päivänä kokea olevani kaunis, naisellinen ja itsevarma. Olen ehkä hieman hukassa tilanteideni kanssa ja jos haluan keskustella, niin toivoisin myös saavani keskustella. Sitähän minä sillä yritän hakea, kun otan asioita puheeksi. En hae sääliä tai muuta vastaavaa, haluan vain keskustella koska koen sen itselleni tärkeäksi.

Oma raiskaukseni tapahtui loppuvuodesta 2013. Muistan tuon yön edelleen kuin eilisen päivän. Ne kammottavat tapahtumat ei vaan poistu mielestä, vaikka haluaisin unohtaa. Syytän itseäni päivittäin tapahtuneesta ja se käy loppupeleissä aika raskaaksi. Syytän itseäni myös siitä, kun en jaksanutkaan elää normaalia elämää. En jaksanut huolehtia. En jaksanut käydä suihkussa, en syödä, en maksaa laskuja, en olla töissä, en opiskella, en mitään. Olinkin heikompi kuin luulin ja menin lamaantumaan, jaksoin vain maata sängynpohjalla enkä pystynyt nukkumaan.

Loppupeleissä tämä ”putoaminen” on ollut ehkä se kaikista pahin juttu mulle. Tosiaan ensin oli hyväpalkkainen työ, jakkutakkeja ja ulkona syömisiä tai viinilasin äärellä keskustelua. Monen unelmaelämää. Sitten joku idiootti ei osannut hallita halujaan ja päätti ottaa väkisin ja se olikin kylmää kyytiä sen jälkeen. Vajaa puoli vuotta tuon yön jälkeen entinen hyvä elämäni olikin jo aivan retuperällä. Olin työtön ja erilaisten sekaannusten ja sotkujen ansiosta täysin rahaton. Olin sossun luukulla pyytämässä rahaa, istuin leipäjonossa juoppojen keskellä ja toivoin saavani ruokaa. Vietin pätkän suljetulla osastolla. Ulkopuolisen silmään siis hullu, raha-asiansa sössinyt työtön ja vastuutaan pakeneva juoppo ja sossupummi. Jonkun mielestä varmasti oikein mehukas tilanne: eka on kaikki ja sitten ei mitään. Siltä se ainakin tuntuu.

Ehkä tää on osittain mun päänsisäistä henkistä lyttäämistä. Mua ihan rehellisesti sanottuna potuttaa ja paljon tämä putoaminen ja olen melkoisen katkerakin asioista, että ne meni niinkuin meni. Mutta kaikella on aina tarkoituksensa, enkä kyllä tämän hetkistäkään tilannetta moiti. Oon ihan tyytyväinen, meenhän kuitenkin eteenpäin ja onhan mulla nyt maailman ihanin mies! <3 🙂

Mutta rehellisesti sanottuna käpy meinaa palaa tällä hetkellä monenkin asian kanssa. Varsinkin sen, miten ihmiset suhtautuu mielenterveyspotilaisiin, velkavaikeuksissa oleviin, sossun asiakkaisiin jne. Mutta tästä ihmisten suhtautumisesta on varmasti moni muukin jo kirjoittanut vaikka kuinka juttuja ja luulen, että tämä tekstini on tälläkertaa jo aivan riittävän sekava sepostus. Eli taidan lykätä tästä aiheesta avautumisen myöhemmälle ajankohdalle. 🙂

Pahoittelut vielä kerran viiveestä kirjoittelussa ja koittakaa ymmärtää tätä sekavaa tekstiä! 🙂

4 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi! Ihanan aidosti kirjoitat vaikeista asioista. Kirjoittaminen helpottaa kun saa jossain muodossa asiaa käsiteltyä.. Jaksamista! 🙂

    • Rölliina sanoo:

      Kiitos Oona ihanasta kommentista! 🙂 kirjoittaminen kyllä tosiaan helpottaa ihmeen paljon 🙂 aiemmin oon kirjoittanut ihan vaan paperille sillon ku sellanen hetki on tullu, mutta sama kai tuota on nyt tänne kertoilla mitä kuuluu jne 🙂

  2. Maija sanoo:

    Tuo vertailu on just kamalaa, olen myös joutunut sitä kokemaan. Aina on niitä joilla menee paremmin tai huonommin kuin itsellä. Kipua ja tuskaa ei voi vertailla, ne on kokijalleen aina tosia juuri siinä hetkessä. Toivon sulle voimia puskea eteenpäin kaikkien ikävien tapahtumien jälkeen. Onneksi olet löytänyt rakastavan kumppanin rinnallesi. Halaus <3

    • Rölliina sanoo:

      Kiitos Maija kommentista! 🙂 Yllättävän moni kyllä lähtee just vertaileen ja se on ehkä se kamalin tapa suhtautua asioihin. Se jotenki mitätöi kaiken, mitä ite on kertonu ja tulee sellanen fiilis että eipä tämä nyt mitään ole ja miten oonki nyt tämmönen, josta tämä asia tuntuu kurjalta jne. Kaikki ollaan kuitenki ihmisiä ja koetaan jokainen asiat vähä erilailla. Jollekki toiset asiat voi olla pahempia ku toisille jne. Eli toisin sanoen se vertailu on turhaa 😀 Jos ei osaa sanoa mitään ”järkevää”, niin joskus voi olla parempi olla hiljaa, kuunnella vaan ja auttaa sillä parhaiten. Just tää mun mies ei oo lähtenyt keskustelemaan mun kans näistä ja sanoo syyksi just ton kun ei osaa sanoa mitään järkevää niin on mieluummin vaan hiljaa ja kuuntelee, arvostan sitä todella! Sekin on hyvä jos sanoo suoraan, että nyt veti sanattomaksi. Aina ei tarvi sanoja ollaakseen lähellä ja tukena <3 🙂

Kommentointi on suljettu.