Abortus inhibitus.

Minusta ei ole kuulunutkaan tänne vähään aikaan. Syy sille on se, että olen ollut onnellisempi kuin koskaan. Sain tietää olevani raskaana. Se oli tavallinen perjantaiaamu, muuten siis ihan tavallinen, olin vain nähnyt outoa unta edellisenä yönä. Unesssa olin raskaana. Enhän nyt oikeasti voinut olla, mutta uni oli sen verta todentuntuinen, että en päässyt ajatuksesta irti ennen kuin olin varmistanut asian. Suureksi järkytykseksi testi näyttikin yhtäkkiä kahta viivaa: todellakin olin raskaana!

Vaikka raskaus tulikin minulle täytenä yllätyksenä ja paremmin tietävät yritti minulle kovasti väittää, että minusta ei ole äidiksi, päätin haluta pitää tämän lapsen. Kun vauvan läsnäolon alkoi tiedostamaan enemmän, tuli mulle koko ajan vaan parempi fiilis. Oli mahtava tunne ajatella, että mulla on sittenkin tulevaisuus: äitinä. Voisin olla kaikesta tapahtuneesta huolimatta äiti. Vaikkakin köyhä ja välissä ahdistunut, ymmärsin, että lapsi mahdollistaisi mulle sen, että saisin muuta ajateltavaa ja pääsisin sitä kautta vihdoin eteenpäin elämässäni. Ymmärsin vihdoin, mistä tämä kaikki ahdistuneisuuus johtuu: mulla on vain liikaa aikaa ajatella mennyttä. Mitä jos unohtaisinkin menneen ja keskittyisin vain tulevaan? Ymmärsin vihdoin myös sen, että katkeruus ja kosto ei ole ratkaisu tai selviytymiskeino. Silloin olisin itse yhtä pahanen kuin minua huonosti kohdelleet ihmiset. Tosiaan ainut selviytymiskeino on mennä eteenpäin ja mitätöidä menneisyys niin pieneksi asiaksi kuin vain pystyy. Päätin siis haluta pitää tämän yllätyslapsen ja vaihtaa näkökulmaa elämääni. Halusin olla kiitollinen, myös vastoinkäymisistä. Ilman niitä mulla olisi jäänyt monta tärkeää asiaa oppimatta.

Aiemmin sattuneet vastoinkäymiset varjosti mua kuitenkin koko ajan. En uskaltanut olla iloinen, sillä pelkäsin että tämäkin onni viedään multa pois. Kaikki sanoi mulle että höpöhöpö, uskoa nyt vaan että elämässä voi tapahtua jotain hyvääkin. Mutta kai se sitten vaan on se äidin vaisto tai jotain, lapsella ei ollut kaikki hyvin ja se vietiin multa pois.

Olin raskausviikolla 10, kun pääsin ensimmäistä kertaa neuvolaan. Koska raskaus oli jo niin pitkällä, ultrattiin jo heti ensimmäisellä kerralla. Hälytyskellot alkoi kuitenkin soida, kun sikiö olikin huomattavasti pienempi ja sykettä ei löytynyt. Siitä lähete gynelle ja viikkoa myöhemmin siellä todetaan sikiö kuolleeksi raskausviikolla 7. Kyseessä oli siis niin sanottu keskeytynyt keskenmeno, jossa sikiö vain lopettaa kehittymisensä. Mitään vuotoja tai kipuja mulla ei koko tuona kolmen viikon aikana ollut, kun vauva oli jo poissa mutta luulin edelleen olevani onnellisesti raskaana. Mulla oli vaan pelkästään se outo tunne siitä, että ei tämäkään asia voi päättyä hyvin. Kannoin kuitenkin kolme viikkoa kuollutta lasta sisälläni, osaamatta edes pelätä mitään tällaista. Siinä se sitten kertarysäyksellä mulle valkeni, että näinkin tämä voi päättyä.

Seuraavana päivänä gynereissusta olinkin jo sairaalassa lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Voin sanoa, että tuo oli mun elämäni kamalin päivä. Kamalampi kuin mikään raiskaus, raiskauksen jälkeiset tutkimukset tai se jälkipuinti. Kipeämpi juttu kuin murtuneen ranteen vääntäminen takaisin paikalleen ilman puudutusta. PAHEMPI KUIN MIKÄÄN! Sen henkisen tuskan lisäksi vielä ne kivut. Okei, olihan se pieni kooltaan, mutta uskon vakaasti että ne kivut on yhtä suuret, sama minkä kokoinen se sikiö on. Itkin ja kiemurtelin vessanlattialla samalla kun tuskanhiki valui otsalta ja vuosin ku seula. Tuntui ihan käsittämättömältä, että ensin joku niin ihanalta tuntuva juttu, minkä olisi viimeiseen asti halunnut pitää itsellä, pitikin yhtäkkiä saada äkkiä minusta pois.

Ainut mikä sai mut jaksamaan ton päivän läpi, oli äitini ja osastolla olleet hoitajat. Hoitajat olivat niin hengessä mukana ja osasivat sanoa juuri oikeat sanat oikealla hetkellä. Mun onni, että sille päivälle mun kohdalle sattui juuri oikeat tyypit. Heillä oli jokaisella sydän paikallaan. Sain tuntea koko päivän ajan, että minusta välitettiin. Otin äidin vielä päiväksi mukaan sinne tueksi ja turvaksi. Se oli hyvä juttu, kenelle muulle olisin voinutkaan itkeä silloin kuin omalle äidille. Ja olihan se hyvä, että mulla oli joku joka haki kanttiinista mulle vissyä kun verenvuoto kävi niin suureksi, että rupesi heikottamaan. :’) Mieheni ei ollut kovin yhteistyöhaluinen tämän asian osalta, jonka vuoksi äitini siis valikoitui tueksi ja turvaksi mukaan osastolle.

Jollakin omanlaisella ”raivolla” selvisin tuosta tyhjennyspäivästä läpi. Myöhään illalla kun sairaalasta pääsin pois, alkoi todellinen suru ottamaan vihdoin vallan. Muistan vaan, että sairaalan pihalla päässäni alkoi soimaan Johanna Kurkelan Prinsessalle -laulun sanat:

”Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Yötä vasten vaikka lähdet
Jatka vain vaikka on
Se suuri suunnaton
Kohti valkeata rantaa
Laivaan mun laulujen
Sä kuljet tietäen

Ettet pelkää enempää
Siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
Vielä valvon vierellä

Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
Että siellä on kaikki sulle”

<3

Kotona sitten kyyneleet ottivat lopullisesti vallan ja pystyin myöntämään olevani totaalisen rikki. Se oli todellakin tapahtunut mulle, menetin oman lapseni. Se sattui ja teki kipeää. Pahinta on kuitenkin se, että mulla ei ole nyt miestä siis lapsen isää tukemassa tässä mitenkään. Se tekee tästä vielä himpun verran vaikeampaa. Suru olisi helpompi käsitellä kun meitä olisi kaksi tätä suremassa, vaan ei. Tästä pitää mennä nyt läpi yksin. Onneksi mulla on kuitenkin äiti, jonka kanssa välit läheni tämän myötä entisestään<3 Ollaan istuttu teekupin ääressä ja juteltu monta tuntia elämästä ja uskokaa pois, se on tehnyt tosi hyvää!

Sairaalassa sain myös tiedon näinkin pienen sikiön tuhkaamisesta ja siitä, että näille on paikallisella hautausmaalla oma paikkansa. En vielä silloin siinä tilanteessa kun asiasta kuulin, ymmärtänyt, miten iso merkitys sillä mulle oli. Nyt voin sanoa, että todella suuri merkitys. Olisihan se kamalaa, jos se olisi päätynyt vain viemäristä alas, niinkuin ensin luulin. Ei sentään. Nyt voin käsitellä menetystä paremmin, kun mulla on jokin paikka, mihin voin oikeasti viedä kynttilän pikkuiselle ja hiljentyä hetkeksi.

 

Haluan uskoa, että tällä kaikella oli jokin tarkoituksensa. Lapsen tehtävä oli olla tässä maailmassa vain tuon parin kuukauden ajan ja näyttää mulle esimerkiksi juuri nämä asiat, mitä tuossa yllä aiemmin kerroin. Että on olemassa tulevaisuus, musta on vielä johonkin, haluan olla äiti, asioilla on todellakin merkitystä. Tuntuu hassulta, miten jokin syntymätön ja liian aikaisin multa pois otettu voikin avata näin paljon silmiä. Ehkä kaikella tosiaankin oli tarkoituksensa.

Kumma juttu muuten, nyt kun tiedän tarkalleen sen päivän, milloin pikkuisen elämä oli päättynyt, heräsin sinä yönä sellaiseen outoon valoon. Se oli yhtä kirkas kuin peltipoliisin salamavalo säkkipimeällä tiellä (joo tiiän, vähä hassu vertauskuva mutta se nyt tuli siitä kokemuksesta ekana mieleen :D). Kun heräsin, niin ei mitään tietenkään näkynyt. Eli näin unessa sen valon. Aamulla oli joka tapauksessa sen verta kummallinen olo, että pelkäsin keskenmenoa ja tein varalta uuden raskaustestin. Mitään vuotoa ei tosiaan kuulunut eikä näkynyt kolmeen viikkoon, joten oletin sen säikähdyksen olleen täysin aiheeton. Väärässä olin. Nyt ajattelen tuosta valosta, että se tosiaan oli merkki siitä, että sen aika ei ollut vielä. Aivan kun se olisi käynyt hetken aikaa näyttämässä oikeaa suuntaa, näyttänyt mulle valon ja sitten lähtenyt pois. Ihmeellistä kyllä. Pitääkö tässä alkaa uskomaan yliluonnollisuuksiin vai tuliko tämä vaan jostain alitajunnan syövereistä? Ei ymmärrä. Elämä on välissä ihmeellistä.

2 kommenttia

  1. Maija sanoo:

    Osanottoni. Itsekin lapsen kohtukuoleman kokeneena tiedän miten raskasta se on. Eikä sitä ymmärrä kukaan joka ei ole vastaavaa kokenut. Miten voi surra sellaista jota ei ole koskaan nähnyt eikä pitänyt sylissään? Itse olin pitkään rikki tuon kokemuksen jälkeen ja kun sitten olin uudestaan raskaana pelkäsin koko ajan että jotain vastaavaa tapahtuu. Voimia sulle oikein paljon <3

    • Rölliina sanoo:

      Kiitos Maija! <3 Itku tässä pääsi kun kommenttisi luin! Tosiaankin, miten voi surra sellaista mitä ei ole koskaan nähnyt tai pitänyt sylissä. Yhtään muita keskenmenoja vähättelemättä, olisi varmaan kuitenkin helpompi käsitellä jos olisi tullut ihan itsestään ulos eikä olisi "huijannut" monta viikkoa että kaikki on ihan hyvin. Ihmettelen vain, mikä tällaisella on tarkoituksena :/ Just tuo myöhempien mahdollisten raskauksien kohta myös pelottaa, tiedän että tämä tosiaankin jää varjostamaan pelkona myös tulevaisuudessa.

Kommentointi on suljettu.