Aloittamisen vaikeus

Ei hitsit. Mun on vaikee aloittaa kirjoittamaan tänne piiiiiitkän tauon jälkeen. Uskokaa pois, olen aina aloittanut ja aloittanut ja aloittanut. Siinä käy vaan aina niin, että tajuan koko ajan vaan pyöriväni enemmän ja enemmän keskenmenon ympärillä. Se aihe on mulle jotenkin vaikea edelleen. Eikä varmaan syyttä. Sen myötä multa meni myös parisuhde. Ongelmaksi nousi se, että mies lakkasi puhumasta. Se oli henkisesti todella raskasta. Kun itse oli juuri oppinut ja ymmärtänyt sen, että vaikeista asioista pitää puhua. Huomatappa sitten toinen ihminen, joka on aina ollut puhumatta asioista ja et vain yksinkertaisesti saa sitä puhumaan. Meillä oli yhteensä kolmen kuukauden hiljaisuus. Sehän on kokonaista neljäsosa vuotta. Voin sanoa aivan rehellisesti, että kaikkeni yritin, olin kärsivällinen, annoin tilaa, yritin puhua, yritin kuunnella, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten oli pakko erota. Tässä sitä nyt siis ollaan, sinkkuna jälleen. Vasten tahtoaan, mutta johonkin se raja oli piirrettävä.

Täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että tämä asia jää puhumatta ja keskustelematta läpi. Täytyy hyväksyä se, että mun menneisyydessä on pieni möykky, kysymysmerkki, joka ei koskaan ratkea. Olisin halunnut pitää parisuhteen, olisin halunnut olla äiti, olisin halunnut perheen. Rakastin miestäni paljon, mutta mun täytyy myös muistaa se, miten hän käänsi selkänsä pahimmalla mahdollisella hetkellä ja menetti uskonsa muhun. Se on kai pahinta mitä kumppaniltaan voi odottaa.

Ex-mieheni siis piti mua aivan täysin kykenemättömänä ihmisenä olemaan äiti. Nyt olen kuluneen vuoden aikana saanut todistettua ne kaikki väittämät vääräksi sekä itselleni että ex-miehelleni. Mun rahatilanne on ihan hyvä (voisihan se aina olla parempi, mutta pärjään ja se on tärkeintä), kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen myös jaksanut ilman ainuttakaan uupahdusta ja se on iso asia se. Just nyt mulla on kaikki hyvin kaikesta huolimatta. Pärjään elämässä ja olen taas jaloillani. Jaksan tehdä asioita, löydän ne elämän pienetkin ilot. Parasta kuitenkin on, että osaan nyt pitää puoleni. Raskauden myötä se puoli jotenkin kasvoi minussa ja se onneksi jäi. Sanon suoraan, jos joku asia tuntuu pahalta ja muistan ajatella itseäni ja todellakin pidän puoleni. Se on aika hienoa tälleen kun on rapiat 20 vuotta elämästään ajatellut kaikki muut aina ennen itseäni.

Mutta mitäs siis nyt.

Uusi vuosi. Sinkkuna.

Uusi alku? Se kuulostaa aika hyvältä. Osaisinkohan kääntää tämän kaiken menetyksen positiiviseksi asiaksi? Menetin paljon, mutta samalla sain jotain. Nyt mulla on aikaa itselleni. Voin rauhassa laittaa itseni kuntoon niin henkisesti kuin fyysisestikin. Voin tehdä suurimmaksi osaksi vain niitä asioita, joista itse nautin, ei ole sitä toista mielipidettä siinä vaatimassa muuta. Ja tärkeintä: saan nukkua! Raiskauksen jälkeen mulla on mennyt vuosia univaikeuksissa, mutta nyt taas nukun ja hyvin! Jos olisin äiti ja vieläpä yksinhuoltaja, niin tuskin saisin hirveänä nukkua. Menetin paljon, mutta vapaus jäi. Eihän tämä välttämättä niin onnetonta siis ole… :’)

Tarkemmin ajateltuna, ehkä tässä on kokonainen elämä vielä aivan hipaisuetäisyydellä nurkan takana. Pitää vaan mennä eteenpäin, että näkee, mitä kaikkea ihanaa elämällä on vielä tarjota. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *