Joulu 2011
Ystäväni selvisi itsemurhayrityksestään hengissä ja pääsi jouluksi kotiin. Sain nyt ottaa yhteyttä häneen. Olin vaan jotenkin lukossa. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä hänelle pitäisi sanoa. Mua pelotti. Tuntui kuin paras ystäväni olisi nyt aivan eri ihminen.
Jouluaattona ystäväni otti itse yhteyttä: ”Hyvää joulua rakas ystävä!<3 Oon nyt kotona käymässä. Nähtäiskö välipäivinä? 🙂” En ollut enää varma, pystyisinkö näkemään häntä. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin vastata ja sopia tapaamisen Tapaninpäiväksi. Mutta en uskaltanut nähdä häntä yksin. Siksi pyysin toisen kaverin mukaani ja sovimme tapaamisen paikalliseen ravintolaan.
Tapaninpäivä tuli nopeasti. Silloin oli kamala lumimyrsky. Koko aamun mua jännitti ihan kamalasti tavata ystäväni alkukuun tapahtumien jälkeen. Myrsky paheni pahenemistaan ja tuntia ennen sovittua tapaamistamme tueksi tuleva kaveri ilmoittikin, että ei uskalla lähteä autolla tulemaan tuossa myrskyssä. Näimme siis kahdestaan ystäväni kanssa tuona iltana.
Ravintolassa tilasimme pitsat ja juttelimme kaikkea sellaista, mitä normaalistikin juttelemme. Muistelimme vanhoja aikoja ja nauroimme yhdessä kaikille hölmöille jutuille. Havaitsin kuitenkin ystävästäni, että aika ajoin hän yritti, ihan tosissaan ottaa puheeksi ne kuun alun tapahtumat. Ja minä välttelin aiheesta puhumista viimeiseen asti. Jälkeenpäin ajateltuna, olin todella itsekäs. Ystäväni olisi siinä hetkessä tarvinnut minun tukeani ja yritti sitä saada ja minä torjuin sen kylmästi. Yhtäkkiä ystäväni kysyi minulta ”No, mites sun seksielämä?” Vastasin, että ihan mukavasti menee ja samalla voivottelin silloista poikaystävääni, miten hän oli niin etäinen ja kylmä, mutta silti koin että haluan olla tämän kanssa yhdessä. Siihen ystäväni kommentoi ”Minä en oo ollu silleen ku viimeksi muutama viikko sitten!” …ja silloin mulla alko hälytyskellot soida. Kuukausi sitten oli aikalailla sen itsemurhayrittämisen aikaan. Yritin saada ystävääni kertomaan lisää, mutta tämä vastasi vaan ”En mä muista siitä oikeastaan mitään.” Kysyin heti, että oliko hän silloin humalassa ja tämä kielsi sen. Keskustelu jäi sitten siihen. Keskusteluista kävi kuitenkin ilmi se, että nämä kaikki tapahtui sinä yhtenä iltana/yönä/aamuna, jonka seurauksena paras ystäväni yritti riistää hengen itseltään.
Kun lähdimme ravintolasta kotiin, päätin saattaa ystäväni vielä kotipihalleen saakka. Myrsky oli laantunut, jäljelle oli jäänyt vain peilikirkas jäätikkö, joka peitti kotikaupunkimme katuja. Ystäväni vapisi, eikä meinannut pysyä pystyssä liukkaalla tiellä. Otin hänet käsikynkkään ja talutin kotiin. Muutama sata metriä ennen ystäväni kotipihaa, tämä yhtäkkiä pysähtyi ja purskahti itkuun. Kun näin ne kyyneleet, aloin itsekin itkeä, vaikka kaikkeni yritin että en itkisi. ”Mulla on niin paha olla.” ystäväni sai sanottua itkun seasta. Pyyhin kyyneleen hänen poskelta ja rutistin hänet syliin ja sanoin ”Pelkäsin niin paljon, ettei me enää ikinä nähä. Sä olet mun kaikista rakkain ja tärkein ystävä, muista se. Et saa luovuttaa!”. ”Säkin olet mulle.”
Jostakin tiesin, että tämä oli viimeinen kerta kun näin ystäväni. Tiesin, että se oli viimeinen hetki, jonka sain tässä elämässä viettää hänen kanssaan. Tiesin, että ne oli jäähyväiset.
Tuon tapaamisen jälkeen otin tavoitteeksi, että soitan tai tekstaan hänelle vähintään kahden viikon välein. Ajattelin, että ei saa olla liian usein yhteydessä, ettei se vaan luule että yrittäisin nyt säälistä olla parempi ystävä kuin ennen. Meillä oli vaan yhteydenpidot jäänyt opiskelupaikkakunnille muuttojen myötä vähemmälle.
Kevät 2012
Olin pitänyt pääni yhteydenpitojen suhteen. Silti jotenkin kammoksuin ja pelkäsin yhteyden ottamista. Koin edelleen, että en tunne enää ystävääni. Huomasin ottaneeni etäisyyttä häneen ja paljon. Keskustelut oli menneet lähinnä ”Mitä kuuluu? – No ihan hyvää. Mitäs sulle?” -tasolle. En vain pystynyt ottamaan puheeksi ystäväni masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Alkuvuosi oli tosi raskas mulle. Muistan ajatelleeni, että olisi ollut parempi kun ystäväni olisi kuollut heti ensimmäiseen yrittämään. Sen pelon kanssa eläminen, että toinen tekee itselleen taas jotakin, oli aivan kamala elää. Samalla tiesin, että se päivä on tulossa, kun kuulen ystäväni onnistuneen. Ja niinhän se tuli.
Maaliskussa eräänä perjantaina laitoin ystävälleni perinteisen ”Mitä kuuluu?” -viestin, en sen kummemmin miettinyt kun vastausta ei kuulunut. Hän oli aina ollut hirvittävän huono ihminen tekstaamaan ja tiesin sen, ymmärsin että vastauksessa voi mennä aikaa.
Tuli maanantai ja olin ollut koulussa aamukahdeksasta saakka. Ruokatunnille mentäessä minut valtasi outo olo. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntumaan, että kaikki ei ole hyvin. Istuin ruokailun koulukavereideni kanssa syömässä ja yhtäkkiä hoksasin, mikä tuo outo tunne oli: Ystäväni ei ollut vieläkään vastannut mulle. Siinä kohtaa tiesin, että nyt on sattunut jotain.
Kesken iltapäivän oppituntien saan puhelimeeni tekstiviestin toiselta ystävältäni: ”Onko mikä tilanne? Voiko soittaa?” Kiiruhdin kotiin ja soitin samantien tekstiviestin lähettäneelle ystävälleni. Ystäväni vastasi puhelimeen: ”Ensimmäisenä haluan varmistaa, ettet oo yksin. Ethän oo yksin?” Olin yksin. Ystäväni sanoi, ettei haluaisi kertoa tätä asiaa mulle, kun olen yksin. Pakotin hänet silti kertomaan. Vannotin, että menen poikaystäväni luo illalla ja kaikki on hyvin.
Paras ystäväni oli kuollut. Hänet oli löydetty kuolleena asunnostaan. Paras ystäväni oli päässyt nyt parempaan paikkaan. Hänen ei tarvitsisi enää kärsiä. Olin helpottunut.
Menin poikaystäväni luo. Ensimmäisenä yritin halata häntä, muttahän vain käsi työnsi minut pois. Suutahdin siitä, mutta sain selitykseksi vain että ”Olihan se minunkin tuttu!” Yön istuinkin sitten eteisen lattialla ja tuijotin seinää.
En pystynyt itkemään. Tuijotin vain eteenpäin. Kai olin jonkinlaisessa shokissa. En ole itkenyt vielä tänäkään päivänä. Jotenkin vaan ymmärsin ystävääni ja ajattelin, että on väärin pitää ihmistä väkisin elossa ja tässä maailmassa, kun toinen haluaa kuolla. Jos haluaa mennä, se on ok. Niin ajattelin.
En hyväksynyt itseltäni tuollaista ajatusta, enkä varsinkaan sitä, etten osannut surra enkä itkeä menetettyä ystävääni. Kukaan ei halunnut puhua kanssani asiasta ja jäin yksin. Oikeastaan, ei minulle annettu edes mahdollisuutta surra ja siksi kai jäin esittämään päällisin puolin että kaikki on hyvin, vaikka sisin huusi apua minkä ehti. Sitten löysin ratkaisun nimeltään alkoholi. Notkuin yksin baareissa aina keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. Löysin uusia ”ystäviä”, joille minun oli helppo avautua. Tuntemattomille on aina helpompi puhua. Enkä sen koomin tavannut heitä. Jostain syystä musta tuntui, että pystyin vain humalassa käsittelemään tapahtunutta.
Ja taas korkki aukesi.
——-
”Now you’re gone, now you’re gone
There you go, there you go
Somewhere I can’t bring you back
Now you are gone, now you are gone
There you go, there you go,
Somewhere you’re not coming back”Avril Lavigne – Slipped Away
Hei. Kiitos koskettavasta tarinastasi. Minua sattui lukea tätä, mutta tavallaan myös helpottavalta, että joku on kokenut samaa kuin minä. Menetin ystäväni, olin muuttanut myös toiselle paikkakunnalle ja yhteydenpito väheni. Olin hänen ainoa viimeinen oikea ystävä, ja tiesin hänen menevän kokoajan huonompaan suuntaan. En osannut käsitellä asiaa, murehdin häntä lähes päivittäin, mutta en osannut kertoa sitä hänelle. Kun ei pitänyt yhteyttä ja asui paikassa, jossa hänestä ei ollut muistoja, oli helppoa yrittää ajatella kaiken olevan hyvin. Vaikka sisimmässä sen tiesi tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Vielä tänäkin päivänä sitä vaan syyttää itseään, vaikka ihmiset ympärillä sanovat, ettei se ollut. Mutta se, että olisi oikeasti voinut tehdä vielä enemmän toisen hyväksi, kalvaa. Tämän ajatuksen kanssa on vain opittava elämään. Toivon sinulle kaikkea hyvää, sait varmasti hänet jaksamaan tuhansissa muissa hetkissä missä kukaan muu ei olisi voinut.
Kiitos kommentista ja omasta tarinastasi! Ehkä se on just sitä, että ei halua uskoa että omassa lähipiirissä voi näin käydä. Ja vielä kun on kaukana siitä toisesta, niinku kerroitkin niin se suru on oikeesti vaan niin helppo ”hävittää” kun ei ole niitä muistoja ympärillä jotka muistuttaa. Toisaalta sain ite oppia tämän kantapään kautta nyt kun oma mielenterveys petti. Tajusin sen yksinkertaisen tosiasian, että mielenterveysongelmat ei tarkoita sitä että olisi hullu, eikä sitä tarvitse pelätä. Naurattaa ja samalla itkettää nyt jälkeenpäin, että miten sitä onkaan ollut niin tyhmä! Toisaalta, näen nyt omissa kavereissani hyvin paljon sitä samaa, että ne pelkää ja ottaa etäisyyttä. Samalla oon kuitenkin kiitollinen, että oon joutunu kokemaan tosi raskaita asioita ja nyt todellakin ymmärrän, mitä itsetuhoisia ajattelevan päässä oikeasti liikkuu (myönnetään, olen itsekin pahimpina hetkinä ajatellut ja yrittänytkin jotain… mutta niistä kerron tarkemmin sit myöhemmissä teksteissä.. 🙂 ) Pitää vaan koittaa ajatella, että se oli sille toiselle parempi niin ja että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Itteä ei sais syyttää, mutta myönnän, sorrun siihen itsekin vähän väliä. Vaikka eihän oikeasti toisen ihmisen elämä voi täysin riippua vaan yhdestä ihmisestä.