Tuli päivä jolloin en enää jaksanut. Jolloin päätin ensimmäistä kertaa tehdä jotain todella rohkeaa ITSENI vuoksi. Jolloin päätin etten suostu enää olemaan huonosti kohdeltu.
Muistan ne päivät kun palelin huoneessani, koska lämmitys oli niin kallista. Muistan kuinka murehdin miksi minä en saanut vaihtaa vaatteita kuin kerran viikossa, koska pyykinpeseminen oli niin kallista. Muistan kuinka niin monet kerrat menin nälkäisenä ja tärisevänä nukkumaan, koska ruoka oli niin kallista. Muistan kuinka ilkeät haukkumiset ja kipeät mustelmat saivat minut itkemään itseni uneen kerta toisensa jälkeen. Muistan kuinka kaverit kyselivät miksi meille ei ikinä saanut tulla leikkimään. Muistan kuinka lääkärit ihmettelivät pahaa allergiaani joka muodostui astmaksi kotona olevan kissan takia josta ei äiti halunnut luopua. Muistan kuinka äiti pakkasi tavaroitani ja halusi että muutan autotalliin. Muistan kuinka ei saanut pitää mitään ääntä jotta äiti ei häiriintyisi. Muistan kuinka syntymäpäivä toisensa jälkeen istuin huoneessani ja toivotin itselleni hyvää syntymäpäivää. Muistan kuinka kerran koulusta tullessani huoneessani oli äidin kirjoittama lappu jossa luki: ”Minulla todettiin MS tauti, lukekaa netistä mitä se tarkoittaa.” Muistan kuinka peloissani olin ja syytin itseäni. Muistan kuinka äidiltä alkoi tavarat tippumaan käsistä ja kotiin alkoi ilmestymään jos jonkin moista apuvälinettä. Muistan kuinka raskaaksi asioiden hoitaminen kävi. Muistan kuinka minä olin vastuussa kaikesta; kaupassa käynnistä, apteekissa käynnistä, pankissa käynnistä… Muistan kuinka äidin henkinen ja fyysinen pahoinpitely yltyi. Muista kun vihdoin päätin lähteä.
Mukaani otin vain yhden jätesäkin johon sulloin tärkeimmät tavarani. Jätin lapun pöydälle ja kirjoitin siihen pitkän tekstin jossa pyysin anteeksi. Anteeksi sitä etten enää kestänyt. Lopussa luki ”Äiti minä rakastan sinua.”
Sain apua parhaalta ystävältäni jonka luokse majoituin. Hän oli tukeni ja turvani, hän kuunteli ja halasi tiukasti kun miljoonat kyyneleet valuivat poskeltani. Hän oli mukana kun lastensuojelu astui elämääni, kun sain haukkumis viestejä äidiltäni, kun puhelimeni suljettiin, kun papereissani luki VVA (vailla vakinaista asuntoa), kun jonotin loputtoman pitkässä leipäjonossa, kun yritin hokea itselleni ”tämä oli oikea ratkaisu, tämä oli oikea ratkaisu…”
Toivo. Toivo siitä, että pääsisin vielä edes hetkeksi kokemaan mitä turvallinen perhe-elämä on. Voin sanoa, että tuolloin pahin mahdollinen lause minulle oli ”Olette jonossa.” Olin jonossa perhekotiin, olin jonossa lastenkotiin, olin jonossa omaan asuntoon, olin leipäjonossa, olin jonossa sosiaalitoimistoon… Yhden päivän vietin Helsingin turvakodissa, jotta asioita oltaisiin saatu ripeämmin eteenpäin.
Muistan sen hetken kun minulle soitettiin, että olen saanut yksiön mihin voisin heti muuttaa ja vieläpä viereiseltä kadulta missä tämä minun ystäväni asui!! Jouduin luopumaan mahdollisuudesta vielä päästä alaikäisenä asumaan sijaisperheeseen ja iloitsin uudesta asunnosta! Voitteko kuvitella, minä ja jätesäkki makasimme uuden asunnon lattialla ja ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan minulta tuli onnen kyyneleet. Minulla oli katto päänpäällä. Minulla oli osoite. Minulla oli jääkaappi. Minulla oli lämmitys. Kuinka moni meistä osaa enää antaa arvoa näinkin ”itsestään selville” asioille? Minä olin ikionnellinen. Minä ja jätesäkki sekä oma vuokra-asunto.
Pikkuhiljaa aloin saamaan huonekaluja asuntoon sekä SÄNGYN! Muistan ystävieni kauhistelleen kovaa ja kolisevaa sänkyäni. 😀 Se oli kyllä hirveä nukkua, mutta se oli iso ja peiton alla oli lämmin! Hassua, olin nukkunut jo pitkään kaverini vieressä pienessä sängyssä, joten kun sain ison oman sängyn nukuin silti pienessä kippurassa ihan reunassa. Heräsin joka aamu samasta asennosta mistä olin nukahtanutkin. Sitten kun ”tajusin” että nyt saan nukkua jo vähän leveämminkin iski tosiasiat kasvoilleni.
Sekin on hassua mutta totta, että ihminen toimii niin sanotussa ”kriisitilanteessa” hyvinkin kylmän viileästi, mutta kun asia on rauhoittunut ja sitä voi alkaa (pakko alkaa) käsittelemään se iskeytyy vasten ja kovaa. Aloin samaan hirveitä yöllisiä ahdistuskohtauksia, en kyennyt ajattelemaan muuta kuin mennyttä, näin siitä hirveitä painajaisia, jossa asiat alkoivat aina alusta ja jouduin kokemaan ne uudelleen ja uudelleen… Silloin sain ensimmäiset lääkekokeilut ja hoitosuhteen.
Se on taas ihan oma tekstinsä kuinka aloin käsittelemään kokemiani asioita ja tietenkin käsittelen niitä yhä. Tämän tekstin kirjoittaminen oli minulle todella raskasta ja toivon että se avasi lukijoille jotenkin ymmärrettävästi asioita. Kaikesta huolimatta voisin edelleenkin kirjoittaa äidilleni lapun jossa lukisi ”Äiti minä rakastan sinua.” Joitakin vuosia sitten kirjoitin kyseisen lapun ja laitoin sen pulloon jonka laskin läheiseen jokeen. Se helpotti.
<3
<3
Vaikka vanhempani ovat olleet minulle parhaan osaamisensa mukaan hyviä aina, voin silti alkoholistien lapsena samaistua kokemukseesi jollain tavalla. On sydäntäriipivää lukea tällaisista kokemuksista, mutta lohdullista myös siksi, että olet selvästikkin taistellut elämässäsi eteenpäin.
Loputtomasti sympatiaa ja tsemppiä.
Suuresti kiitos ja samoin sinulle <3
Huh. Kenellekään ei ikinä toivoisi mitään tuollaista.
Olet kuitenkin vahva <3 Ja tuo viimeinen kuva kertoo paljon! Elämä on paljon parempaa anteeksi antamisen jälkeen. Kamalaa, että jouduit vielä jonottamaan erilaisiin palveluihinkin..
Tällaisten asioiden kuuleminen muistuttaa aina uudestaan miksi opiskelen alaa, vaikka motivaatio on muutenkin kohdallaan. En vain kestäisi olla ja elää jos en tekisi jotain sen hyväksi, että maailma olisi parempi paikka.
Kaikkea hyvää <3 (Fb:stä tänne löysin)
Oi ompa ihana kuulla! Teet tulevaisuudessa erittäin tärkeää työtä, kaikkea hyvää myös sinulle! <3
Tekstistäsi päätellen olet vahva selviytyjä. Muista nämä sanat, kun tarvot vielä kauan menneisyyden suossa. Itse en pääse traumoistani näköjään koskaan yli. Sinulle toivon paremmin. Pitkä ja raskas on kuitenkin sinunkin tiesi. Vaikka kuinka haluaisi jo unohtaa, nostaa jokin kuultu tai koettu samankaltainen tapahtuma tunteet pintaan. Hyvä jos saat terapiaa, silloin on ehkä helpompi kohdata ja jäsentää kokemaasi. Rohkea kirjoitus! Voimia sinulle!
Kiitos paljon sinulle, samoin myös sinne, voimia ja jaksamista selviytyjä! <3
Suuri kiitos ja voimia myös sinulle! 🙂
En yleensä kommentoi mitään netissä, mutta toi sana MS aina koskettaa itteäni nii kovasti. Meillä tautia sairasti isä ja kuulostaa aikalailla samanlaiselta ”narsissilta” kuin äitisi… (voin olla täysin väärässä jolloin pyydän anteeksi. En halua ketään arvostella tuntematta). Mulla oli lapsuudessa onneksi äiti joka piti koko älytöntä palapeliä kassassa. Vieläkin huolehtii isästä jonka kunto alkaa olla jo tosi huono vaikka syitä sillä olis ollu lähteä miljoonia. Sanoo että on jääny jotta meidän lasten ei tarvitse isästä huolehtia. Siitä olen kiitollinen vaikka se onkin aina tarkottanu sitä, että se huomio ja huolehtiminen joka ois kuulunu meille lapsille on mennyt meiän isälle. Nyt olen kuitenkin jo lähes kolmekymppinen ja itse kahden ihanan lapsen äiti. Masennusta olen sairastanu nuoruudesta lähtien ja se nostaa aina välillä ikävää päätään. Onneksi olen oppinut, että huonot kaudet ovat ohimeneviä ja kun jaksaa vaan paahtaa näiden kausien läpi tulee hyviä kausia jolloin elämästä voi nauttia täysillä. Pitkään olin vihanen molemmille vanhemmilleni; isälleni fyysisestä ja henkisestä väkivallasta koko perhettä kohtaan, (Muistan niin hyvin ton että kotona ollaan hiljaa, kavereita ei kutsuta, jotta isä ei vaan rasitu ja suutu) ja äitilleni että jäi ja salli kaiken sen tapahtuvan. Vasta kun sain omia lapsia osasin antaa heille anteeksi. Ymmärsin että vaikka kuinka omia lapsiaan rakastaa omaa pahaoloaan ja ongelmia ei voi vaan lakaista maton alle lasten takia. Tiedän että vanhempani molemmat ovat yrittäneet tehdä parhaansa todella vaikeassa tilanteessa. Monet asiat olisi pitänyt tehdä toisin, mutta harvoin elämässä on vain hyviä ja huonoja päätöksiä. Molemmilta vanhemmilta olen saanut anteeksi pyynnöt ja molemmille olen anteeksi antanut. Hyvä niin. En osaisi kuvitella elämää ilman heitä. En tiedä onko sinun mahdollista jutella äitisi kanssa menneistä. Jos on niin suosittelen. Se auttaisi ehkä sinuakin antamaan anteeksi ja sillä tavalla jättämään tietyn osan elämästä taaksesi. Ehkä myös luomaan jonkinlaisen suhteen äitiisi. Sillä vaikka kuinka haluaisi ei kukaan voi korvata meidän vanhempia vaikka kuinka olisivat mokanneet tai sekasin.
Kiitos paljon kun jaoit tarinasi! Paljon meillä on samaa ja olenkin miettinyt tätä äidin kanssa juttelemista mutta toisaalta se tietysti pelottaa ja mietityttää onko siitä enemmän pahaa mieltä molemmille kuin hyvää. Mutta pohdin sitä kyllä tosissaan. Kiitos kauniista sanoistasi ja voimia!! <3
Pakko kertoa, heti kun sun kasvot näin niin mieleen pommahti ajatus ”ompa kaunis” 🙂
Voi on tosi ihanasti sanottu!! KIITOS!! <3
Olisinpa voinut auttaa ja olisin auttanut. Halirutistus sinulle ❤ sinä selviät ❤
Iso kiitos <3 Hali!
Hieno kirjoitus, alkoholistin tyttärenä tunnistan kyllä joitain asioita, ja itse olin siinä onnekkaassa asemassa, että äiti on aina huolehtinut kaikesta! Mutta se, mikä täällä pistää silmään, niin sinun kirjoituksessa kuin kommenteissakin, on tuo lapsen rakkaus ja lojaalius vanhempiaan kohtaan?! Se, että on synnyttänyt/siittänyt lapsen, ei tee kenestäkään parempaa ihmistä: jos on kusipää niin on! Kyllä varmasti on sairas myös äitisi, mutta että siitä joutuu kärsimään tuolla tavalla täysin viaton lapsi, on niin raivostuttavaa, etten edes osaa sitä sanoin kuvata! Sen nyt haluaisinkin sanoa, että tuo lässytys siitä kuinka ”omia vanhempia ei korvaa mikään”, on minusta täysin turhaa. Jos vanhemmat eivät ole tehneet käytännössä yhtään mitään ansaitakseen lapsensa rakkauden ja uskollisuuden, ei sitä myöskään ole pakko tuntea! Yhdenkään kaltoin kohdellun lapsen ei tarvitse tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, mitä vanhemmat on tehneet tai jättäneet tekemättä, vielä vähemmän siitä, jos ainoat tunteet vanhempia kohtaan on välinpitämättömyys ja jopa viha; ne ovat täysin oikeutettuja tunteita! Enkä tarkoita tällä sitä, että kannattaisi katkeroitua, siinä aiheuttaa pahaa oloa vain itselleen, ja on hyvä jos pystyy anteeksi antamaan, sekin tekee hyvää itselle, mutta myöskään ei ole PAKKO RAKASTAA omia vanhempiaan jotka ei sitä millään lailla ansaitse!
Kiitos tästä suorasta kommentista. Olen kuullut paljon että ”mutta kun äiti on aina äiti” mutta se että on synnyttänyt lapsen tekee kyllä biologisen ”äidin”, mutta ei ÄITIÄ. Se tulee huolenpidosta ja rakkaudesta se äiti suhde. Kiitos vielä kommentistasi! 🙂