Olen huomannut itsessäni pitkin vuotta masennuksen oireita. Jälleen, monien vuosien jälkeen, ystäväni on tullut takaisin. Minulla ei ole ollut sitä yhtä ikävä kuin sillä on ilmeisesti ollut minua.
Enkä nyt puhu mistään pienestä matalapaineessa menosta, vaan ihan rehellisestä totaalisesta uupumisesta. Aamulla saat taistella itsesi sängystä ylös, kun pääset ylös kävelet kuin zombi pitkin kämppää miettien mitä pitikään tehdä. Oltuasi korkeintaan tunnin hereillä tahdot mennä takaisin nukkumaan, koska se on ainoa hetki elämässäsi juuri sillä hetkellä ettei mikään tunnu hajoavan. Välillä tuntuu, että viiltely olisi ainut vaihtoehto paeta tätä kipuilua ja ahdistusta ilman mitään näkyvää syytä. Saisi sille kivulle syyn, syyn miksi sattuu ja tiedon koska se paranee. Mikä ihme voi olla näin ihmisessä vialla…toisaalta kaikki, toisaalta ei mikään. Ei se masennus osa minua ole, se tulee ja menee. Repien osan ihmissuhteista rikki, vain vahvimmat niistä kestää. Ja vain vahvimmat ihmiset selviää näistä ajoista kerta toisensa jälkeen vahvempana.
Itselläni on kaksi ihanaa tyttöä jotka saavat minut joka päivä jaksamaan ja tekemään tarvittavat asiat, pitämään heistä huolta. Jos heitä ei olisi en tiedä mitä tapahtuisi. Usein tulee itse oireillessa huono äiti fiilis vaikka tiedän olevani heille paras mahdollinen äiti. Se ainoa joka tekisi mitä vain heidän eteensä.
Monet sanovat minun olevan niin iloinen, elämänmyönteinen, positiivinen ihminen. Olen minä sitäkin, mutta vain lähimmille ystäville ja yksin olen oma itseni ilman filttereitä. Muurit ovat korkeat ja korkeammaksi ne koko ajan tulevat. Hymyni on paras muurini. Jos näyttää onnelliselta ei kenenkään tarvitse kysyä miten oikeasti voit.
Toisaalta olenkin onnellinen, olen tavannut ihania ihmisiä joista osa jää elämääni, ja osa saa suksia mihin tykkää. Mulla on koti, lapset, ystävät, ruokaa… miksipä en olisi onnellinen? Ne vanhat demonit minua jahtaa, ne joita en ole käsitellyt ja häätänyt elämästäni. Nyt on heidän aikansa lähteä, antaa minun jatkaa elämääni. Odottelen aikaa mielenterveystoimistoon, ennemmin puhun demonit pois kuin annan niiden kasvaa.
Tiedän tästä kirjoituksesta minulle voi seurata mitä vain, erään ihmisen tuntien. Mutta oikeastaan en välitä. Minulla on syyni taistella ja jaksaa. Ja ennen kaikkea minulla on syyni olla avoin ja suora. En tahdo, että yksikään teistä joka masennusta sairastaa luulee olevansa yksin. Meitä on satoja, tuhansia, jotka mietimme joka ainut aamu samaa kuin sinäkin, kuinka selviän tästä päivästä? Ja joka ikinen ilta saamme huomata jälleen selvinneemme.
Olkaa aitoja, rehellisiä, älkää pelätkö tuntea. Se on ainut tapa tervehtyä.
xoxo Henu
Ikävä kuulla että masennusta on ilmassa! Mutta hyvä kun olet menossa juttelemaan siitä, se on aina parempi vaihtoehto kuin yksinään sitä pyöritellä. Voimia sulle <3
Kiitos <3
Vähän samat alakuloiset ja melankoliset fiilikset ollu täälläkin jo pidempään vieraana. Tunnolliset, ne ”aina niin positiiviset, auttavaiset ja nauravaiset” ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat sisimmältään myös herkimpiä ottamaan iskuja vastaan.. Onneksi sinulla on ne ihanat lapset, jotka saavat syyn hymyillä vaikka joka päivä ja kuinka leveästi tahansa koko maailmalle! *virtuaalinen hali* täältä synkästä kolosta myös sinne 🙂 <3
Kiitos, samoin <3 Son ihme homma miten sitte ihmetellään kuinka voit oikeasti ollakin niin allapäin. Yksinkertaisesti on helpompaa hymyillä kuin selittää miksi on allapäin.