Pitäisi siivota, pitäisi viettää lasten kanssa laatuaikaa, pitäisi askarrella, leipoa, pyykätä, laittaa ruokaa (mieluiten oikein pitkän kaavan mukaan), ulkoilla, nukkua, käydä töissä, sopia leikkitreffejä leikkipuistoihin, lasten harrastuksia unohtamatta…. Ja mieluusti tämä kaikki kaunis hymy huulilla kuinka nautitkaan elämästäsi. Mikäs siinä jos siihen pystyy, minä en pysty!

 

Joinakin päivinä onnistun hyvinkin, toisina taas hyvin huonosti. ja kuitenkaan kukaan ei odota minulta mitään, eikä minun tarvitse kenellekkään selittää miksi ja minkä takia meillä näin. Muuta kuin itselleni.

 

Tytöt ovat tyytyväisiä niin vähään. Kävelyreissu kaupassa, kuvausta ulkona, yhteistä aikaa. MInusta ei vain joka päivä ole siihen, ei välttämättä edes joka viikko. He ovat tärkeintä mitä minulla on ja eivät koskaan syytä minua jollen jaksa lähteä johonkin. Mutta itse syytän. Kuinka ihminen muka voi olla niin väsynyt ettei jaksa lähteä kävelylle tms?

 

Olen yrittänyt oppia elämään päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Se on hankalampaa kuin luulisi.  Olen huomannut etten ehdi aamuisin edes sängystä ylös kun aloitan jo miettimisen,mitä kaikkea pitää ehtiä ja aikataulutan koko päivän etukäteen… No sehän on melko lailla tuhoon tuomittua. Ei se aikataulu pidä, koskaan.

 

Olen tyytyväinen mun elämään tällä hetkellä. Ollaan terveitä (pientä flunssaa lukuun ottamatta), on töitä, on uusia ihmissuhteita, on ystäviä, eskari homma on ihan ok ( saatiin saattaja mutta vuoroeskaria vielä selvitellään)….periaatteessa minkään ei pitäisi olla huonosti. Silti ahdistaa, ressaa ja väsyttää.

 

Välillä pystyn heittäytymään asioihin ja uusiin juttuihin. Nyt juuri tuntuu etten näe metsää puilta. Olen jokseenkin hukassa tutussa oravanpyörässä. Tiedän mitä tahtoisin mutta pelkään että se on vain minun toiveeni… No unelmia pitää olla. Ehkä vielä joskus.

 

xoxo Henu