Bloggaustaukoa ollut. Väsymys on voittanut ja kivut lannistaneet. Mukana pyristellään yhä kaikesta huolimatta ja hetkittäin päässä pyörii ajatus, että elämä on hyvää näinkin. Vaikka mulla onkin MS. Mä oon saanut niin paljon asioita takaisin ja kuntoutunut. Oon opetellut uudenlaisen tavan elää. Tuntuu että siitä ois ikuisuus kun sairastuin, mut eihän siitä ole vuottakaan. Mihin aika on mennyt. Voi kuinka paljon isoja asioita voi yhteen vuoteen mahtua.

Mä muuten rakastan syksyä, edelleen. Kylmyys tekee mun ololle huonoa, mut toi raikas ilma ja syksyiset värit. Aivan ihanaa. Kaunista. Jollain tapaa saan voimaa syksystä!

Havahduin eilen miettimään erästä kommenttia blogiini. Ihan ekoissa teksteissä. Pohdin siinä postauksessa kysymystä ”miksi minä?” ja lukija oli vastannut siihen omat mietteensä. ”Miksi en minä?” Niin. Totta. Miksi en minä. Moni sairastuu elämänsä aikana, sille ei useissa tapauksissa voi yhtään mitään. En halunnut MS-tautia, mutta kuka haluaisi? Se nyt osui mun kohdalleni ja mun on elettävä sen kanssa.

Nimenomaan elettävä. Ei elämä loppunut. Ei maailma särkynyt. Mä oon edelleen tässä ja mun ympärillä on edelleen he joita rakastan.

Vaikka olen viimeaikoina ollut todella väsynyt, niin jollain tapaa sydämeni on vallannut vahva onnen tunne. Syvällä sydämessäni olen erittäin onnellinen. Olen alkanut treenaamaan 6 kertaa viikossa tahdilla ja voi että kuinka mä sitä rakastan. Se tunne kun saa liikuttaa kroppaa ja tuntea kuinka voima kasvaa. Se onni siitä omasta onnistumisesta ja saavutetuista tavoitteista. Käyn uimassa 2 kertaa viikossa joka on erittäin hyvä liikuntamuoto kropalle joka ei oikein toimi. Mun liikuntaa haittaa spastisuus ja uinti tekee todella hyvää. Vihdoin mä taas pystyn johonkin. Vihdoin mä en vaan luovu ja haaveile. Vaan meen ja teen. Iso pala elämää saatu takaisin, isoja muureja edelleen ylitettävänä mut eihän tässä ole kuin aikaa. Ei kiire, ei paineita. Kaikki ajallaan.

En haluaisi olla missään muualla nyt. En haluaisi olla kukaan muu kuin minä. Näin on hyvä.