Haaveet, kaikki turha haaveet.

Tunne elämänsäätelyhäiriö. Tämä kirjoitus voi olla sekava ja välillä hyppiä paikasta toiseen. Aihe on itselle se kipein ja hankalin kirjoittaa, tuo kuitenkin vaikuttaa niin paljon aivan kaikkeen.

Aivan kuten kaikkien juttujen alussa, TÄMÄKIN kertoo vain minun henkilökohtaisista ajatuksistani.

Olen aina ollut tunteella elävä ihminen. En hallitse pettymyksiä, ihastumisia, vihaa tai muutenkaan tunteitani hyvin. Kun suutun, niin suutun, kun rakastan, rakastan ja kun petyn niin kuolen. No en kuole mutta petyn todella pahasti.

Tuo pettymysten,pettymys on tuttu lapsuudesta. Jos en saanut jotain, tai asiat ei menneet kuten halusin vedin kunnon raivarit. Ihan mitätönkin asia, väärä jugurtti kaapissa sai huudon aikaiseksi. Enhän minä,saatikka äitini silloin tienneet että se ei ollut enää normaalia kiukuttelua. Se oli jotain mikä ei mennyt pois, eikä loppunu. veruca-salt-edit

Ensimmäisen seurustelusuhteen myötä ”rakkaus” tuli kuvioihin. En kestänyt jos poikakaverilla oli omia menoja tai elämää. Piti olla vain minun kanssa ja tukehdutin toisen yltiöpäiseen rakkauteen ja kaikkeen muuhunkun. Itkin illat kun herra N oli intissä ja mietin miten sen saa sieltä pois. Pelkäsin että kaikki muu menee minun edelle ja olen jotenkin kelpaamaton. Itkin,huusin, poljin jalkaa ja kiukuttelin. Olin edelleen se sama 4v jolla ei ole sitä jugurttia siellä kaapissa.

c63a25c42124174dd730a9653d7bcb0e

Kuten tuossa iässä tuppaa käymään suhteet ei kestä vaikka ne olisi suunniteltu kuin pitkälle. Melkein naimisiin, huom melkein. Seuraavan kanssa muutin yhteen. Uusia juttuja alkoi tulemaan omistushalun rinnalle. Sinä et mene, minäpä menen. Toisinsanoen mies pysyy kotona tai minun kanssa mutta minulla on valta, sekä lupa mennä juuri niin paljon kuin haluan.

fd6310cfb6a79683c912b0e721964e65688815b63e2e5d4df80330c890cebc05

Tottakai kuljettiin paljon myös yhdessä, oikeastaan pakotin miehen kaverit hyväksymään minut. Mitäpä siitä seurasi, riitoja. Eroon sekin päättyi.

Sitten alkoikin hetken sinkkukausi jossa tuli ja meni miehiä mutta en antanut kenenkään jäädä kiinni. Päätin että en hetkeen anna tunteiden viedä ja elän miten haluan. Noh, ei se ole niin helppoa minulla. Tuli mies, meni jalat alta ja siinä sitä taas oltiin. Huoh, sama kaava toistui. Erona edellisiin että nyt kuvioon tuli myös lapsi, ihana pieni suurimies. Minulla oli kerrankin joku joka tarvitsi minua, vain minua. Sain jakaa huomiota lapselle ja kukaan ei pitänyt sitä pahana asiana. Se kostautui, en antanut miehelle mahdollisuutta luoda suhdetta lapseen ja se aiheutti sen että en uskaltanut jättää poikaa isänsä kanssa. Lisää riitoja, lisää epävarmuutta itseäni kohtaan. Pelkoa, ahdistusta, inhoa. Pitkään jaksettiin elää elämää, joka ei ollut sitä mitä halusin. Itse sen aiheutin mutta en halunnut asiaa myöntää.

Olen nyt ollut työn isästä eroamisen jälkeen vuoden yksin. En halua kamalasti avata tuota edellistä suhdetta sillä pelkään että lipsautan asioita joita en halua jakaa, jos tätä sattuu joku tuttu lukemaan. Sen tiedän että siinä suhteessa kaikki meni alusta asti pieleen. Pelkäsin niin paljon että toinen ei pidä minusta sellaisena kuin olen ja siksi valheet astui kuvioon. Olin joku muu. Asiaa kun yritti alkaa korjaamaan oli jo liian myöhäistä. Voin sanoa vain kiitos eksälle jaksamisesta. Niin pitkään katsoit tätä ihmisrauniota joka vain satutti ja teki asiat väärin. Itse en taaskaan kokenut tehneeni mitään väärää, koin että minulla on oikeus olla sellainen kuin olin. Se ei ollut kuitenkaan niin. Ahdistin toisen nurkkaan monta kertaa ja käänsin asiat päälaelleen. Syytin J:tä asioista jotka itse olin tehnyt väärin. En myöntänyt mitään vaan iskin kovan kovaa vastaan, se 4v siellä jääkaapilla. En halua ihmisten luulevan että olisin pettänyt, ei sitä en tehnyt kuin henkisellä tasolla. Joskus vain se on pahempaa kuin fyysinen. Olen miettinyt asioita ja onneksi saanut puhuttuakin niitä J:n kanssa ja nykyään hänkin ymmärtää minua ehkä himppusen paremmin. Kaikki nuo olisi vain pitänyt tehdä jo aikoja sitten.

z220598657_large

Olen tosiaan sen vuoden verran ollut itseni kanssa ja selvittänyt asioitani kaiken osalta. Nyt elämään on ilmestynyt ihminen joka vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Samalla on myös hypänneet kaapista kaikki ne pahat ajatukset, tunteet ja epävarmuus. Kiire ei ole sen tiedän muttakun… Minä haluan kaiken nyt ja heti! Tappelen päivittäin sen asian kanssa etten voi hukuttaa ihmistä viesteihin ja olla koko ajan tivaamassa, ”Mitä teet, missä meet”. Ei se toimi niin. Tiedostan sen että toiselle pitää antaa tilaa ja aikaa katsoa miten asiat menee ja olenko ihminen jonka kanssa voisi ehkä tulla jotain vakavampaa. Vaikka olenkin tehnyt kovan työn ja saanut itseni ajattelemaan asioita aivan eri tavalla kuin ennen, ei tämä helppoa ole siltikään.

En halua toistaa tekojani ja enemmän kuin mitään muuta rakentaa perustukset seuraavaan suhteeseen kuntoon. Ilman kunnon perustuksia ei talokaan pysy pystyssä. Haluan oppia elämään niin että voin olla oma itseni ja kertoa toiselle asiat niinkuin ne on ilman sokerikuorutteita. Toivon että aika näyttä mitä tuleman pitää, jos ei nyt niin ehkä sitten joskus on minunkin aika löytää se oikea jonka kanssa ei tarvitse enää olla muuta kuin oma itseni. Kaikkine vikoineni. Tasavertaisina, kummankin omaa tilaa kunnoittaen.

Tämä on vain pintaraapaisu siihen miten tuo tunne elämänsäätelyhäiriö vaikuttaa elämääni. Aihe on niin laaja ja monitasoinen että en saa sitä avattua kokonaan yhessä kirjoituksessa. Palaan aiheeseen jossain vaiheessa kun saan omaa päätä selväksi ja ajatuksia jäsennettyä.

Kuten sanottu:

”Haaveet, kaikki turhat haaveet. Minut on jo                                            saaneet,huutamaan huomiseen.”

Liitän mukaan suoran lainauksen pienestä mustasta kirjastani, jonne valutan kaiken sen mitä en uskalla julkaista.

26.5.2016

Pelottaa, ahdistaa ja hämmentää. Minä, jääkuningatar, tunteeton, itsekäs ihminen olen päästänyt toisen ihmisen tekemään särön. Särön siihen hyvin rakennettuun suojamuuriin, jonka piti suojata kaikelta siltä mitä en halua elämääni. En halua ajatella asioita näin, en jaksaisi alkaa taas keräämään kasaan sitä kaikkea minkä sain juuri liimattua yhteen.  En halua päästää tähän omaan pieneen hullunmyllyyni ketään. Miksi? Miksi mun mahassa tuntuu hassulle aina kun tietty nimi ilmestyy puhelimen ruutuun, miksi ne puhelut venyy useampaan tuntiin vaikka kummallakaan ei ole aina edes sanottavaa. Miksi olen antanut käydä näin. Tiedän kuitenkin mitä tästä seuraa, sydänsuruja ja kamalat kasat teippiä. Voihan se olla että asiat menisi toisin ja joku voisi jopa välittää tälläisestäkin sekopäästä, sitä ei koskaan tiedä.

understanding-depression

 

Kuka saisi sanottua tälle sekopäälle sen että anna mennä, katso edes. Ei, minä työnnän pois ja pelkään. Pelkään niin paljon että pahaa tekee. Koetan selittää miten en muka halua että toinen tietäisi minusta mitään, että pääsisi lähelle. Silti en muuta haluaisi kuin uskaltaa kertoa kaiken ja antaa asioiden mennä miten ne menee, ilman sitä pelkoa. En ottaisi itseeni jos toinen juoksikin karkuun.”

2 kommenttia

  1. Millas sanoo:

    Moi!
    Meistä löytyy niiin paljon samaa..
    Halu kontrolloida minullakin on suuri, ja olen tiedostanut sen johtuvan epävarmuuksista, mitä en millään haluaisi sietää. Parisuhteessa tämä on suuri ongelma, eihän toista ihmistä yksinkertaisesti voi kontrolloida, eikä kaikkea tietää mitä toisen päässä liikkuu. On vain ”luotettava”, ja tämä on itselleni vaikeaa.
    Myös kärsimättömyys yhdistää meitä… halu saada heti kaikki tänne nyt 😀 raha-asiat itselläni siinä kärsii ihan älyttömästi.
    Jos suutun, saatan hakata seiniä ja huutaa. Surussa itken ja kiljunkin pahimmillaan silmät päästä yms. Se on oikeasti ihan sika rankkaa! Itse sairastankin ahdistuneisuushäiriötä ja olen taipuvainen masentumaan…

    Kiva ettei ole maailmassa täysin yksin. Tuntuu, että tunneimpulssit ohjaa mun elämää, enkä mä.

    Tsemppiä. Kiitos tarinasi jakamisesta 🙂

  2. Oona sanoo:

    Iso kiitos tästä tekstistä. Tunnustan; itsessäni näen paljon samaa.. Tsemppiä näiden asioiden kanssa <3

Kommentointi on suljettu.