Kun ei enää tiedä jaksaako

Koko viime syksyn ajatukseni olivat hyvin masentavia. Lääkkeet väsytti ja päivät tuntuivat loputtomilta ja uuvuttavilta. En hakenut töistä sairaslomaa vaikkakin monta kertaa asia mielessä kävi ja sitä minulle ehdotettiin. Halusin pitää elämäni mahdollisimman normaalina, joten tein töitä viimeisillä voimillani. Olen asiakaspalvelu työssä jossa kohtaan koko ajan asiakkaita, joten hymyn pitäminen kasvoilla oli välillä todella haastavaa. Töiden jälkeen ei ollutkaan muuta elämää koska en jaksanut tehdä mitään. Varsinkin ensimmäinen kuukausi Keppran kanssa oli yhtä helvettiä. Illalla kun otin lääkkeen, olin jo puolen tunnin jälkeen unessa. Voitte vain kuvitella millainen oloni oli kun aamulla otin saman 500mg annoksen. Sama kun olisin ottanut nukahtamislääkkeen ja lähtenyt töihin.

Vapaapäivinäni vain nukuin. Koko syksy meni niin sumussa etten edes muista kuinka monta kertaa näin ystäviäni. Liikuntaa en harrastanut yhtään. Ennen kävin säännöllisesti salilla ja liikunta oli suuri osa elämääni, mutta syksyllä siihen ei ollut energiaa. Makasin vain kotona liikkumattomana tai nukuin.

IMG_9184
Tätä näkymää mä lähes koko syksyn katselin, kun koitin keräillä voimia sängynpohjalla.

Olen aikaisemmin sairastanut masennuksen. Oikeastaan olen ehtinyt sairastaan sen jo kaksi kertaa. Syksy sai minut pelkäämään, että sairastun uudestaan. Pelkäsin sitä, että elämältä menee taas pohja. Etten pystyisi luottamaan toisiin, saatikka itseeni ja siihen että selviän kyllä. En vieläkään ymmärrä, miten olen jaksanut kaikkia kamalia ajatuksiani ilman ammattiapua tai vertaistukea. Enkä minä sano että tämä olisi vielä kokonaan ohi, koska en voi tietää mitä huomenna tapahtuu tai mikä vointini on viikon päästä.

Tuntuu jotenkin oudolta sanoa tämä, mutta minusta tuntuu että pahin on takana. Tai ainakin toivon niin. Viimeisin kuukausi on ollut paras pitkään aikaan. Olen jaksanut vähän urheilla, tavata ystäviäni enkä ole enää antanut pelolle niin paljon elämässäni valtaa. Ehkä äiti, avopuoliso, ystävät, sairaanhoita ja lääkäri olivat oikeassa. Kaikki todellakin alkaa helpottaa kun lääkkeisiin vaan alkaa tottumaan. Olen ollut hoitooni koko ajan motivoitunut, enkä koskaan ajatellutkaan että lopettaisin lääkkeeni. Minua vain pelotti niin paljon, kun en tiennyt että kauanko kehollani kestää tottua lääkkeisiin. En tiennyt, että milloin sivuvaikutukset minulla loppuvat vai loppuvatko koskaan. Myös ajatus uusista lääkkeistä ahdisti.

Turha on myöskään väheksyä mielenvoimaa. Keho on tehnyt suuren työn, mutta mieleni on tehnyt sen kaikista suurimman työn. Se on yrittänyt totutella ajatukseen epilepsiasta ja kaikesta siitä, mitä se tuo ja vie mukanaan. Vielä tämä prosessi on pahasti kesken, enkä tiedä onko se koskaan täysin valmis. Mutta joku päivä varmasti opin hyväksymään tämä tilanteen ja nään kuinka vahvaksi tämäkin minut tekee.

Hurjan paljon tsemppiä teille jokaiselle, jotka syötte jotakin lääkitystä! Ja vieläkin isommat tsemppihalit teille, jotka olette aloittamassa parhaillaan uusia lääkkeitä. Nyt minäkin uskallan sanoa sen, että kyllä se siitä helpottaa. 🙂

Jos teillä on kokemuksia vaikeista sivuvaikutuksista tai haluatte jakaa ajatuksianne lääkkeistä, niin laittakaa ihmeessä kommentteja tulemaan! 🙂

-Anniina