Viime aikoina kipu on ollut jokapäiväisenä seuralaisena. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta kun olen fibromyalgiaa sairastanut toistakymmentä vuotta. Sen verran on diagnoosista kulunut aikaa, todellisuudessa olen sairastanut paljon kauemmin. Fibromyalgia antaa välillä armoa, on hyviä aikoja jolloin koko sairautta ei edes muista.

Nyt on sitten seurakseni tullut jokapäiväinen selkäkipu. Monen lääkärissäkäynnin jälkeen selkä vihdoin röntgenkuvattiin, ja vikaa oli enemmän kuin osasin edes kuvitella. Rappeumaa, ahtaumaa, pahaa kulumaan. Ehkä kohtalaisen liikunnallinen elämäntapa on vaikuttanut niin että selkä pääsi rapistumaan aika pitkälti ennenkuin alkoi oireilla. Pari kertaa olen joutunut hakemaan kipuun piikin ja relaksantin lääkäriltä. Aika turhauttavia ovat olleet nuo lääkärissäkäynnit. Terveyskeskuksessa ei ole tällä hetkellä omalääkäriä joten joka kerta on ollut eri lääkäri. Olen saanut kipulääkereseptin ja maksimissaan viikon sairaslomaa. Nyt vihdoin sain työterveyslääkäriltä vähän pidemmän saikun. Olen ollut vähän ymmälläni siitä, että viime syksynä vietin hyvin liikunnallista elämää, sauvakävelin ja kävin zumbassa ja bailatinossa sekä tein lihaskuntoliikkeitä. Miksi ihmeessä selkä prakasi juuri silloin?

On ollut aikaa miettiä ja kuulostella kipua. Luin hiljattain erään artikkelin kivun hyväksymisestä. Artikkelin mukaan se ei tarkoita sitä, että kipu jätettäisiin hoitamatta ja siihen pitäisi alistua. Itse tiedän, että vaikka kaikki mahdollinen tehdään kivun siedettäväksi tekemiseksi, se on silti jossain muodossa läsnä elämässäni aina. Sen tiedostamisen myötä olen opetellut uutta elämänasennetta. Olla armollisempi itseäni ja elämää kohtaan ja iloita niistä asioista joihin pystyn. Vertaistukipalstoilla olen kohdannut paljon ihimisiä, jotka hädin tuskin pystyvät kävelemään postilaatikolle ja takaisin tai suoriutumaan normaaleista kotitöistä. Olen onnekas, pystyn tekemään vähän töitä ja käymään lenkillä ja joskus vähän kulttuuririennoissakin. Toisaalta, jos on huono päivä niin menen sohvalle ja otan päikkärit tai luen. Joskus vähän ruikutankin 🙂 Käteni ovat siinä kunnossa että pystyn tekemään käsitöitä. En enää työnnä kipua taka-alalle ja yritä unohtaa sitä touhuamalla kaikenlaista. Olen opetellut kuuntelemaan kehoni viestejä ja ikäänkuin kuuntelemaan kipua. Kun siitä ei eroonkaan pääse niin parempi oppia tulemaan juttuun sen kanssa.

Voi olla että selkä joudutaan joskus leikkaamaan. Siihen ei kuitenkaan lähdetä niin kauan kun kipu on siedettävä ja liikkumaankin pääsee. Vertaistukipalstalla on myös luudutusleikkauksen läpikäyneitä ihmisiä, eikä leikkaustulos ole läheskään aina ollut hyvä. Hermovauriokipu ei katoa ja usein tulee lumipalloefekti eli seuraava nikama kipeytyy.

Huomenna menen fysioterapeutin luo ja toivon että saisin keinoja pitää selkää mahdollisimaan hyvässä kunnossa. Olen lenkkeillyt ja tehnyt vatsa- ja selkäliikkeitä, mutta ehkä teen jotain väärin koska selkä kipeytyy liikunnasta lisää. Työpäivien jälkeen olen ollut aivan liikuntakyvytön, ja esimiehen kanssa on keskusteltu keinoista millä voisin keventää työtäni. Olen kirjastovirkailija ja toisin kun moni luulee työ on aika fyysistä ja vaatii myös tarkkuutta mikä kivuliaana vie voimia.

Tänä aamuna kävin Kevan sivuilla ja siellä olikin hyviä uutisia: olen saanut vuoden jatkoa osakuntoutustuelle! Olen ihan suunnattoman helpottunut asiasta, sillä mietin jo kauhulla miten selviän jos en saa osa-aikaisuudelle jatkoa. Eli kyllä se päivä joskus paistaa risukasaankin.