Siinähän sinä taas olet
tulit kutsumatta
ilmoittamatta
salamaniskuna
ukkosen jyristessä.
Keskeytät lauseeni
pysäytät liikkeeni
sumennat aivoni
saat lysähtämään nojatuoliin
kaatumaan sänkyyn.
Isket piikkejäsi heikkoihin kohtiini
vittuilet suorastaan:
Luulitko todella, että elämä on
pelkkää kesäauringon paistetta
ja iloista juhlaa?
Luulitko todella, että jättäisin sinut?
Ei, minä tulen aina takaisin
hiljaa hiipien
ja sitten takavasemmalta kampittaen
saan sinut itkemään ja nilkuttamaan
raahautumaan lääkekaapille
sukeltamaan kylmään veteen.
Ja juuri kun luulit,
että olin tullut jäädäkseni
yrität oppia tuntemaan minut
minä lähden taas
korkeapaineen mukaan.
Voit tehdä mitä tahdot
seuraavaan matalapaineeseen saakka.
Upeasti toit kirjoituksessasi tuon viheliään fibron pahat elgeet, mutta selätä se ja ime positiivisuutta perheestäsi, lapsistasi ja heidän kumppaneistaan <3 toivon sinulle paljon korkeapaineita ja sen myötä kivutonta elämää.
t: miehesi pikkusisko
Kiitos Hilkka. Runoja on taas alkanut tulla monen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Niihin on hyvä purkaa sekä iloja että suruja. Eilen oli erityisen paha päivä fibron kanssa, silloin ei oikein voi muuta kuin kääntyä sisäänpäin ja olla vaan. Sitä perhettäkään ei silloin jaksa. Onneksi läheiset tietävät mistä on kyse ja että tilanne on ohimenevä. Ei tarvitse muuta kuin kertoa että nyt sattuu. Yö oli vielä kamala mutta aamu valkeni hiukan kivuttomampana.
<3
<3
Upeasti kuvastit elämään hra.Fibron kanssa! Upea teksti – lisää näitä <3 (mutta vähemmän noita treffejä!)
Kiitos Mintti! Näitä joskus tulee kuin itsestään, sitten taas ei pitkään aikaan mitään. Keino käsitellä kipua tuokin.