Lähden 31.12. varhain aamulla Helsinkiä kohti. Bussissa tajuan että olen jättänyt ahdistuslääkkeeni kotiin. ”Ei hätää, kyllä mä pärjään”, hoen itselleni. Kuuntelen rauhassa musiikkia ja nukun suurimman osan matkasta. Viereisellä penkeillä istuu nuori pariskunta, joka keskustelee melkeinpä koko matkan ajan instagramista ja snapchatista.
Helsingissä hyppään heti metroon ja matkaan kaverini luokse itäkeskusta kohti. Juomme teetä ja leikimme hänen kaksivuotiaan poikansa kanssa, joka on juuri oppinut sanat ”joo” ja ”ei”. Muutaman tunnin päästä siirryn toiselle kaverilleni, jonka kanssa minulla on tänään tarkoitus viettää uutta vuotta. Käymme kaupassa ja Alkossa, sen jälkeen siirrymme hänen kämpälleen.
Vaatteiden ja kuulumisten vaihdon jälkeen siirrymme syömään ravintolaan. Ravintola on aika pieni ja ahdas, minua alkaa hieman ahdistamaan. Tilaan lonkeroa ja kun alkoholi rupeaa virtaamaan kropassa, ahdistus alkaa pikkuhiljaa haihtua. Juttelemme ja syömme oikein hyvät hampurilaiset. Teemme toisillemme uuden vuoden ennustuksia. Päätämme että meidän täytyy molempien löytää joku, jota pussata kun vuosi vaihtuu.
Menemme yksiin uuden vuoden bileisiin, jossa soi… no, ei mitään kauhean hyvää musiikkia. Juhlien vieraatkin ovat hieman astetta erikoisempia. Kymmenen sekuntia aikaa vuoden vaihtumiseen. 10, 9….. Huomaan yhden söpön blondin jätkän, joka seisoo itsekseen nurkassa…..8,7…. Juoksen jätkän luo.
”Moi, voidaanko me…?”
”English, please”….6,5….
”Can we kiss?”
Jätkä ei sano mitään. Hän vain suutelee minua. 4,3,2,1….Hyvää uutta vuotta!! Päästän jätkästä irti. ”Okay, thank you”, huudahdan ja juoksen äkkiä kaverini luokse, joka on myös jo kadottanut pusuttelukumppaninsa. Nauramme tilanteelle ja päätämme vaihtaa juhlapaikkaamme.
Menemme baariin, eikä aikaakaan kun kaverini on kadonnut jonkun jätkän matkaan. Minua tönäistään tanssilattialla ja lennän jonkun tyypin käsivarsille. Kaksi sekuntia myöhemmin huomaan pussailevani hänen kanssaan. ”Anteeks, mun täytyy ettiä mun kaveri”, sanon ja poistun paikalta. Törmään kaveriini, joka kikattelee seurassaan olevan jätkän jutuille. ”Hei, mää lähen tän luo panemaan. Tässä mun kämpän avaimet, nähään aamulla”, hän sanoo.
Lähden tallustelemaan hänen kämppäänsä kohti, koska en tahdo bilettää itsekseen. Makaan sängyllä jalat kipeinä ja selailen puhelinta. Nukahdan puoli neljältä ja herään kahdeltatoista kun kaverini saapuu kämpälleen. Menemme syömään pizzaa ja vierailemme myös uudessa muumikahvilassa.
Illemmalla löydänkin itseni tinder-treffeiltä. Juomme teetä kahvilassa, jossa kukaan työntekijöistä ei puhu suomea. Tuntuu hassulta. Treffikumppanini on söpö ja ujo naapurinpoika, valokuvaaja.
”Kerro toki itestäs lisää”, hymyilen. Naapurinpoika kikattaa kiusaantuneena ja pohtii mitä hän voisi kertoa. Kiertelemme pitkin Helsingin keskustaa, istumme hetken jääkylmällä puiston penkillä. Käymme vielä kahdessa muussa eri kahvilassa. Yhdessä kahvilassa minua alkaa ahdistamaan, poistun hetkeksi vessaan. Istun pöntöllä ja hengittelen rauhassa. Pari kyyneltä tulee esiin.
Naapurinpoika paljastaa olevansa avoimessa suhteessa kihlattunsa kanssa. ”Vau, ei olis susta uskonu”, nauran. Hän saattaa minut takaisin kaverin kämpille. Nukun yöllä todella levottomasti.
Seuraavana aamuna naapurinpoika kysyy tahdonko käydä vielä hänen kanssaan teellä ennen kuin lähden takaisin kotiin. Suostun. Katson itseäni peilistä. Minusta alkaa pikkuhiljaa huomaamaan etten ole ottanut ahdistusläkkeitä. Käteni vapisevat, rintakehästä ja vatsasta ottaa. Minun tekee mieli itkeä.
”Ää, anteeks mua ahdistaa! En oo muistanu ottaa mun lääkkeitä!”, möläytän kahvilassa naapurinpojalle.
Bussimatka menee myös aika levottomasti. Yritän nukkua, ei onnistu. Yritän kuunnella musiikkia, ei onnistu. Mikään biisi ei tunnu hyvältä.
Kotona huokaisen helpotuksesta. Syön makkaraperunoita kämppikseni kanssa ja katsomme Sherlockin uusimman jakson Netfilixistä. Kaikesta huolimatta uusi vuosi lähti minulla aika hyvin käyntiin. Olen iloinen.
Mitenkäs teillä meni?(: