Kohtauksia ja ristiriitoja

Seison täydessä baarissa, yritän nauttia keikasta. Puristan kuitenkin vieressä seisovan ystäväni kättä ja tuijotan lattiaa. Koetan parhaani olla katsomatta ylös, sillä jos tekisin niin, näkisin edessäni tukkiutuneen tien, eikä baarista olisi mitään ulospääsyä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Ystäväni kysyy tahdonko mennä ulos. Pudistan päätäni ja hymyilen. Katson meneillään olevaa keikkaa, mutta ahdistusaalto käy taas kehon läpi. Siirrän katseeni lattiaan.

Lopulta viimeisen kappaleen kohdalla kuiskaan ystäväni korvaan etten kestä enää. Hän saattaa minut ulos, ja kun haukkaan taas raitista ilmaa, rupean itkemään ja romahdan ystäväni käsivarsille. Hoen että tahdon istua. Ahdistus vain pahenee, kutsun kohta paikalle toisen ystävän, sillä tahdon kotiin. Näen kaiken kahtena, en pysy enää pystyssä. Itken ja pyytelen anteeksi. ”Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää”, minulle sanotaan. Silti minusta tuntuu aivan toiselta. Olen vain taakaksi, ja olen pilannut hyvin alkaneen illan. Samaan aikaan toivon että minut vain jätettäisiin kärsimään yksin, mutta samalla toivon että minusta otettaisiin kiinni, eikä päästettäisi koskaan irti.

Minut saatetaan kotiin. ”Jäänkö vielä hetkeksi?” Hoen että pärjään, en tarvitse enää apua, mutta juuri kun toinen on lähdössä, kyynel vierähtää poskelleni. Hän istuu sänkyni laidalle, ja jää odottamaan että nukahdan. Niin lopulta teenkin, mutta havahdun heti hereille kun hän yrittää nousta sängystä.

Seuraavana aamuna minua hävettää. Ja edelleenkin ahdistaa. Lähden siskoni kanssa Helsinkiin. Yritän koko ajan puhua että ahdistus ei saisi valtaa. Otan kaksi rauhoittavaa, vaikka yleensä välttelen aina viimeiseen asti niiden ottamista. En tahtoisi seota siskoni edessä, tunnen olevani vastuussa hänestä. Sisko tarttuu minua kädestä kiinni ja kysyy onko kaikki ok. Hengitän syvään ja vastaan että on. Sisko tekee hassuja ilmeitä että saisi minut nauramaan. Ja minä naurankin. Se tuntuu hyvältä. Silti sisälläni on tunne että pilaan taas toisen ihmisen hyvän kokemuksen sillä että minulla on paha olla.

En mennyt tänään töihin, sillä sairastuin flunssaan eilen. Olen koko päivän ollut tylsistyneenä kotona toivoen että joku olisi täällä kanssani. Eräs tyyppi kävikin täällä. Hän toi minulle jopa sukaalta. Sen jälkeen hän lähti. Nyt minua ahdistaa, sillä tahtoisin hänet takaisin tänne. Tahtoisin niin soittaa hänelle, mutta en tahtoisi pilata hänen iltaansa. Ja se olisi muutenkin aika outoa, koska hän kuitenkin kävi jo tänään täällä.

Pahin pelkoni on todella ristiriitainen. Pelkään yksin jäämistä, mutta pelkään myös sitä että olen riippuvainen muista ihmisistä. Itken samaan aikaan sitä kun tahdon jonkun viereeni, mutta samalla myös sitä että olenpas heikko kun en pärjää omillani. Ja jos joku eksyykin elämääni, elän koko ajan omissa harhaluuloissani. ”Ei se oikeasti minun kanssa tahdo hengata, se on jonkin asian perässä. Mitä se muka minussa näkee? En mää oo minkään arvoinen. Kysyykö se tosissaan mitä mulle kuuluu?” tai sitten ”miks se ei kysy mitä mulle kuuluu? No ei se tietenkää ole musta kiinnostunu. Tai mitä jos mää oon tehny jotain väärin? Voi ei, se on ihan varmana vihanen mulle jostakin!”.

Minulla ei ole parasta ystävää, eikä poika/tyttöystävää. On mun elämässä kuitenkin ihmisiä, joita joskus näen ja joiden kanssa välillä vietän aikaa. Minä rakastan heitä, ja toivon mukaan he minua. Jostain syystä en kuitenkaan ole vielä löytänyt paikkaa missä tuntisin oloni tervetulleeksi. Paikan missä uskaltaisin olla oma itseni. Tässäkin on omat ristiriitansa, sillä välillä syytän tästä muita ihmisiä, ja välillä taas itseäni. Miksi minun pitää olla näin sekaisin? Miksi minä pelotan ihmiset ympäriltäni? Miksi en voisi olla edes hitusen enemmän itsevarmempi?

2 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Koen ihan samija ajatuksia ja tunteita kuin sinä. On vaikea hyväksyä että ihmiset oikeasti haluavat olla lähelläni ja kysyvät aidosti mitä kuuluu. Ja minunkin pahin pelkoni on pilata toisten ilta omien ahdistuksieni takia. Voimia rakas ystävä, tiedän miltä sinusta tuntuu <3

Kommentointi on suljettu.