Takaumia

Ensilumi – Ahistaa!

Pikkujoulukausi – Ahistaa!

Jouluvalot – Ahistaa!

Marraskuun toisiks vika viikonloppu – Ahistaa!

Yksinäisyys – Ahistaa!

Joulunavaus – Ahistaa!

Marraskuu – Ahistaa!

Kynttilät – Ahistaa!

Piparin tuoksu – Ahistaa!

Käsivoide – Ahistaa!

Se tunne ku kaikki vaan, mitä näet tai tunnet AHISTAA!!

——-

Miten onkaan mahdollista, että asiat joista nautit eniten, satuttaa sua kaikista pahiten? Ne on ne hiton Takaumat.

Mä en todellakaan haluais enää millään tapaa muistaa sitä yötä kolmen vuoden takaa. Kuinka ensilumi narisi jalkojen alla, kun etsin apua. Kuinka olisin halunnut löytää edes jonkun tutun tai ystävän, kenen kanssa oisin voinut jutella pään selväksi. Todeta ääneen sen, mitä oli juuri tapahtunut. Kuinka pikkujouluista palaavat hilpeän iloiset ihmiset yritti tulla jutteleen ja koskettaa ”Painukaa helvettiin! Muhun on koskettu jo aivan liikaa! Antakaa mun olla!” Miten jouluvalot vilisi silmissä kun kävelin vain sinne, minne jalat vie, tiedostamatta shokin alta ollenkaan, missä oikeasti olen. Kuinka soitan puhelimen yhteystietolistan läpi: ”Vastatkaa nyt joku. Apua.” Mutta kukaan ei vastannut. Se yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne. Kuinka valvon koko loppuvuoden yöt väsyneenä, mutta en vain uskalla nukahtaa. Kuinka polttelen kynttilöitä, paistan pipareita ja juon teetä, jos ne vähän lohduttais ja sitä kautta helpottais mun pahaa oloa. Kuinka laitan käsivoidetta käsiin ennen kuin yritän mennä nukkumaan, että olo olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen. Ehkä sitten voisin nukahtaa. En kuitenkaan nukkunut viikkoihin.

Parin vuoden takaa en haluaisi muistaa jouluvaloja asunnossani, kuinka pelkäsin jatkuvasti, että joku tulee yleisavaimella taas ovesta sisään. Mun yksityisyyden raja rikotaan taas. Kuinka yritin huutaa apua, ilman että kukaan kuitenkaan todellakaan ymmärsi että tarvitsen apua. Kuinka glögi lämmitti suussa ja samaan aikaan humala yltyi. Parin tunnin päästä olin päivityksessä kun olin taas yrittänyt tehdä itselleni jotain. Kun kukaan ei vaan uskonut, miten paha mun oli olla. Lunta satoi lisää maahan. Tuntematon numero soittaa mulle. Vastaan, mutta puhelimesta kuuluu vain epämääräistä läähätystä. Mua kuvottaa ja heitän puhelimen seinään. Se menee rikki. Ovikello soi, joku rämpyttää ovea klo 23:30 perjantai-iltana. En uskalla avata. Aamulla näen hangessa miehen jalan jäljet. Ne on käynyt myös jokaisen mun ikkunan alla. Mua pelottaa, kuka mua vainoaa?

Nyt ne kaikki tuntuu hyökkäävän jostakin uudelleen mun pään sisään. Tuntuu, että asioiden uudelleen kokeminen vaan hajottaa mut entisestään. Kaikki se, miten oon itseäni jo saanut parsittua kasaan, menee rikki. Pelkään, että en kestä, että romahdan taas. Ja nyt jos koskaan pitää jaksaa. Entä jos en jaksa? Entä jos tuun nyt hulluksi?

Vihaan marraskuuta. Tai oikeastaan koko loppuvuotta. Alkaispa uusi vuosi pian. Voisin mennä vaikka talviunille siksi aikaa, kun tämä mulle niin turmiollinen aika olis taas ohi. Vihaan tätä. Just nyt tuntuu että vihaan ihan kaikkea.

—–

Pitkä hiljaiselo taas takana. Voin sanoa, että enimmäkseen on ollut ylämäkeä ja juuri sen vuoksi ei ole tullut kirjoiteltua, kun ei vaan ole halunnut palata takaisin niihin ikäviin muistoihin. Nyt kuitenkin mulla on ollut oikeastaan koko marraskuun ajan yhtä alamäkeä. Kuun vaihteessa mua alkoi vaan ahdistamaan, enkä tiennyt ollenkaan syytä. Koko ajan tuntuu siltä, että sydän painuu kasaan rinnassa. Sama mitä tekee tai jättää tekemättä, ahdistaa. Itkettää. Pinna on kireällä. Ja nämä kaikki olot kun lyödään yhteen ja ahdistus käy liian voimakkaaksi, saan paniikkikohtauksen.

Paniikkikohtauksen aikana meen sitten niin sekaisin, että saatan pahimmillaan kääntää koko kämpän ylösalaisin. Itken ja huudan. Tuntuu siltä, että pimahdan ihan just ja että kohta saa valkotakkiset tulla hakemaan minut johonkin pehmustettuun koppiin. Pelkään, että teen itselleni tai eläimille jotain. Se olo on vaan kamala. Sitten kun jollain ihmeellä saan itseni taas rauhalliseksi, niin seuraavat pari päivää menee muuten vaan pasmat ihan sekaisin kun pelkään saavani taas täysin selittämättä sen kohtauksen.

Mulla ei oo ollut kertaakaan tän mun toipumisprosessin aikana näin voimakkaita ahdistus- ja paniikkitiloja. En ymmärrä, mistä tämä kaikki johtuu. Mun ei oo hyvä olla muiden kanssa, mutta en halua olla yksinkään. En tiedä missä mun olisi hyvä olla ja missä ei. Pitäisikö taas todeta että pieni huilaus olisi paikallaan vai pitääkö vaan koittaa kestää.

Olen myös ollut lääkkeitä vastaan. Vuosi takaperin lopetin kaikki mieliala- ja unilääkkeet. Nyt mulla on ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että edes joku ”akuuttihätäpaniikkinappi” olisi hyvä olla siltä varalta, että kun hengitys alkaa tihentyä ja tulee tunne siitä, että tilanne ei ole enää hallinnassa niin se rauhoittais. En kuitenkaan tiedä, onko tämä mun täyskieltäytyminen mielialalääkkeistä nyt kuitenkin niin jyrkkä, että en suostu edes tähän. Toisaalta näitä on nyt tullut noin 2-3 kertaa viikossa ja tuntuu, että pääkoppa ei todellakaan kestä näitä.

Pitkään oon nyt tässä pohtinut, että miksi mulle ylipäänsä tulee tällaisia nyt ja miksi ne on niin voimakkaita. Sitten hoksasin, että kaikki juontaa siitä, kun saan nyt poikkeuksellisen paljon takaumia. Eli kaikki parin-kolmen vuoden takaiset traumat toistaa itseään. Elän ne uudelleen. Mistä näitä mulle sitten tulee, niin se on aivan naurettavaa tai no naurettavaa ja naurettavaa. Oikeasti nautin marraskuusta, kun sataa ensilumi, saa laittaa jouluvalot palamaan, poltella kynttilöitä, juoda lämmintä teetä, ihoa pitää rasvata jnejne. Mutta nyt nämä kaikki asiat, mistä marraskuussa oon nauttinut, satuttaaki niin paljon että olo äityy paniikkikohtaukseksi. Tuntuu, että kaikki asiat, joista nautin, satuttaakin mua kaikista eniten.

Miksimiksimiksimiksi?

En todellakaan oo varma, kestänkö tätä. Tuntuu, että oon enemmän sekaisin kuin pitkään aikaan. Nytkin istun töissä ja pidättelen itkua. Ei tee mieli jutella kenenkään kanssa. Ulkona kun liikun, autot meinaa ajaa päälle jne. Ihan kuin en olisi tässä maailmassa. Toivon tosissaan, että nuo joulunavausihmiset on painunu jonnekin mahdollisimman kauas hetken kuluttua. En halua nähdä ketään. Haluan vaan käpertyä peittoon ja pysyä sisällä. Vaan etteikö siitäki nyt vaan tulis jollain ihmeellä niitä hiton takaumia?