Väsyttää:

Oon nyt viikon ajan nukkunut max 2 tuntia yössä ja kyllä muuten tuntuu! En edelleenkään jaksaisi olla töissä, mutta väsymys tuntuu jälleen turhalta syyltä olla pois. Sitäpaitsi mulla muistuu väsymyksestä johtuvasta sairaslomasta vaan mieleen se ensimmäinen kuukausi raiskauksen jälkeen. 4 viikon ajan saikkua viikon pätkissä ja joka maanantai uudet vahvemmat unilääkkeet, jotka ei siinä shokkitilassa auttaneet muuten mitään. Kuukauden valvomisen jälkeen olin niin poikki että päätin juoda itseni niin humalaan, että sammun. Eihän se niin mennyt. Kännissä väsymys tuntui ylitsepääsemättömältä ja tuleva oikeuskäsittely pelotti: vedin kaikki minulle myönnetyt lääkkeet kerralla naamaan ja odotin ikuista unta. Entinen poikaystäväni sattui kuitenkin soittamaan minulle kun olin jo melkoisen sekavassa tilassa ja olin kuulemma puhunut jotain sekavaa että haluan kuolla kauniina ja olla kaunis ruumis. Hän oli sitten lähtenyt samantien tulemaan luokseni ja löytänyt minut kalpeana ja tärisevänä. Sitten lähti puhelua hätäkeskukseen ja pian mentiinkin ambulanssilla ja hetken päästä löysinkin itseni sairaalan letkuista. Seuraavana aamuna minut siirreettiin suljetulle akuutti osastolle.

Muisteluttaa:

Tuo osastopätkä oli silloin monin tavoin puhutteleva pätkä. Tulen kertomaan ajatuksiani ja kokemuksiani sieltä vielä myöhemmin, mutta en nyt. Nyt vain hirvittää kun ajattelee, miten pitkään sitä olikaan ilman unta ja oli niin shokissa tai missä lie, ettei sitä vain tajunnut ennen kuin oli liian myöhäistä. Nyt olen tosiaan vain viikon nukkunut todella lyhyillä ja pätkittäisillä unilla. Mietin vain, että missä vaiheessa menee se raja, että pitää ymmärtää välittää itsestään, olla vähän armollisempi ja ihan oikeasti vaan levätä? Toisaalta olen liian kiltti ja tunnollinen ihminen. Kannan liikaa vastuuta asioista, jotka ei oikeasti kuuluisi minun stressilistalle. Esimerkiksi nyt tiedän, että töissä on tiukkaa, mutta en nyt itse oikein jaksaisi millään ja esimieskin tietää, että nyt mennään taas äärirajoilla mun jaksamisen kanssa. Toisaalta eihän tässä mitään urhoollisuusmitalleita jaella. Kuka minusta sitten välittää kun en oikeasti enää jaksa? Okei, kyllähän nyt perhe ja poikaystävä välittää, mutta töissä ei varmaankaan ketään oikeasti edes kiinnosta.

Paluu tiistain ajatuksiin:

Tiistain jälkeen tajusin, miten herkillä oikeasti oon. Ennen vähän isompi lasku ei olisi tuntunut maailmanlopulta, nyt se tuntui siltä. Kuvittelin, että minun kohdallani ei kukaan enää jousta kun mun nimi on mennyt luottotietojen myötä. Onneksi olin tälläkertaa väärässä. Veitsenterällä tässä siis mennään. Yksikin isompi pommi ja oon jo menettänyt toivoni. Ei tässä siis vielä jaloillaan olla.

Pelottaa:

Nyt pelkään äidin puolesta ihan kamalasti. Tähän väliin täytyy sanoa, että mulla on maailman ihanin ja ymmärtäväisin äiti, joka on vahvin koskaan tuntemani ihminen. Äidille jos kenelle on sattunut kaikenlaista ikävää ja sellaisia asioita, joiden kanssa joutuu elämään myöskin lopun ikänsä. Mutta äiti on aina jaksanut pysyä positiivisena ja taistella. Se on hieno ja tosi ihailtava piirre. Harmittaa, etten ole itse perinyt sitä, vaan olen saanut tämän melankolisuuden isältäni (isä kärsii siis myös masennuksesta). Havahduin kun tässä eräs ilta ajattelin äitiä ja sitä kaikkea, mitä se on elämänsä aikana käynyt läpi: se ei tosiaan ole koskaan masentunut vaikka aihetta kyllä olisi ollut! Miten vahva ihminen voikaan olla. Hän jos kuka on oikeasti se todellinen #SAIRAANKAUNIS! Haluaisin kirjoittaa enemmän ajatuksia hänen sairaudestaan, mutta asia on niin henkilökohtainen että pelkään kertovani vääriä asioita ja sitä kautta aliarvioivani hänen sairauttaan ja hänen kokemuksiaan siitä.

Joka tapauksessa äidillä on ollut hengenlähtö monta kertaa enemmän tai vähemmän lähellä ja minä ikuisena äidin tyttönä olen joutunut pelkäämään ja pelkäänkin sitä eniten koko tässä maailmassa. Toisinaan ajattelen, etten edes halua elää kunnolla aikuiseksi ja vanhaksi, etten vaan joudu näkemään sitä tai oikeastaan kummankaan vanhempani kuolemaa. Tällä hetkellä tuntuu, etten halua menettää enää ketään läheistäni. Äiti minua pelottaa kuitenkin eniten. Äiti menee siis piakkoin isoon leikkaukseen ja kaikkien huonojen kokemuksien jälkeen mua vaan yksinkertaisesti pelottaa aivan hemmetisti! Entä jos kaikki ei menekään hyvin?

Mutta ei sitä pidä tässä vaiheessa miettiä. Leikkaukseen on kuitenkin vielä muutama päivä aikaa. Tiedän vaan jo nyt, että tuun vetämään leikkauspäivänä kamalat hermohepulipaniikit ja itken sen KOKO päivän ihan vaan siksi koska mua pelottaa. Pyysin tuon päivän töistäkin vapaaksi, koska musta tuntuu etten pysty keskittymään töihin.. Toisaalta se ois ollu mulle ehkä parempi kun mulla ois sen päivän ajan jotain muuta ajateltavaa.

Vituttaa:

En tiedä. Taas tuntuu että olen vaan epäonnistunut ihan kaikessa. Tämän hetkinen työkin tuntuu epävarmalta. Tuntuu, ettei mua arvosteta tarpeeksi siihen nähden, kuinka paljon mulla on työkokemusta + alan ammatti- ja amk-tutkinnot. Mun työtehtäviä on viety ja mua lytätään koko ajan vaan alemmaksi. Ensin mulle luvattiin esimiestehtäviä, nyt ne on annettu multa kysymättä tai perusteluja antamatta toiselle. Kyllähän sitä hyvin jaksaa ku on jotain mistä unelmoida, mutta entäs sitten ku sulle on ensin tarjottu sitä unelmaa ja sitten se viedäänkin sun nenän edestä ja annetaan jollekin toiselle? Joo, näin mulle kävi. Kiitti vaan vitusti.

Rahanpuute ärsyttää:

Välissä tuntuu, että mitä helvettiä edes teen töissä. Mulla on osapäivätyö toisella paikkakunnalla, ja bensoihin menee se 200 e kuukaudessa. Palkkaa saan 1200, josta vähennetään vero ja ulosotto vie sen n. 300 euroa joka kuukausi. Mulle jää käteen 700 euroa. Maksa sitten tuosta 700 eurosta sähkölämmitteisen kaksion vuokra ja sähkö, puhelin, auto ja ruoka. Jos olisin työttömänä, saisin 1000 euroa, eikä mun tarvis käyttää autoa niin minähän pärjäisin oikein hyvin. Okei, saan mä lisäksi asumistuen 130 euroa ja sovitellun päivärahan (ulosoton jälkeen)  toinen moinen 130 euroa. Mutta ei tällä elä. Mun on pakko ottaa kakkostyö. Mutta miten sitte se jaksaminen? Jaksanko ravata kahden työpaikan välillä? Pakko se on ainakin yrittää. Kyllähän minä aluksi jaksoin opiskella, tehdä oikeaa työtä ja suorittaa työharjoittelunkin samaan aikaan. Silloin olin vaan himpun verran eri tilanteessa henkisesti kuin nyt. Enivei, olen nyt saanut kakkostyön ja se on hyvä. Ainut vaan, että näyttää siltä, että teen kesälomani ajan täysillä kakkostyötä ja tienaan rahaa. Mitä nopeammin oon ulosotosta pois, sen parempi. Osittain tämä väsyminen työhön johtuu kai nimenomaan siitä, että saan ihan säälittävää palkkaa siihen nähden, miten paljon oon kouluttautunut ja tiedän, etten minä oikeasti ole niin mitätön ja paska ja huono ihminen, kuin millaisena minusta tällä hetkellä tuntuu. Ei mene nallekarkit tasan. Toisaalta: Ei ihmisen arvoa mitata rahassa! (Tämä mun pitäs vielä opetella muistamaan. Ei se, että mulla on velkaa ulosotossa, tee minusta yhtään huonompaa ihmistä. Suuri osa ihmisistä on vaan idiootteja ja olettaa että ulosotossa ollaan oman holtittomuuden yms takia. Kenelläkään ei käy ikinä mielessä, että taustalla voi olla jotain muutakin. Kuten esimerkiksi sairastuminen ja pieleen mennyt oikeuskäsittely niinku mulla.)

Onhan tässä jotain kuitenkin ihan hyvin:

Ei tässä kuitenkaan ihan täysin hätää kärsimässä olla. Sain tosiaan sen kakkostyön, päätin lopettaa tupakoinnin (nyt menossa 7.päivä ilman tupakkaa ! \o/), vähentää alkoholin kulutusta sekä muuttaa elintavat muutenkin terveellisemmäksi. Tarkoituksena on siis päästä edes jotakuinkin fyysisesti samoihin mittoihin, kuin ennen raiskausta. Ensimmäinen 12 kiloa on oikeastaan jo lähtenyt pois ihan ilman suurempia laihduttamisia. Mutta vielä on matkaa paljon edessä. Jos tarkkoja ollaan, niin vielä 28 kiloa jäljellä. Kävin viime viikolla lääkärissä ja multa löyty isohko munasarjakysta, joka selittää sekavan kuukautiskierron, jatkuvan vessahädän ja menkkamaiset kivut pitkin kiertoa. Se on todennäköisesti ihan hyvänlaatuinen ja lähtee itsestään pois, joten en panikoi. Helpottaa, kun tiedän mistä nää naisten vaivat mun kohdallani johtui. Lääkäri sitten tuon kystan löytymisen yhteydessä sanoi, että painon pudottaminen olisi tärkeää ja se edesauttais siinä, ettei näitä kystia ja muita naistenvaivoja tulis mulle enempää. Nyt oon sitten skarpannut.

Kyllä se minun kadonnut itsetuntoni vielä jostain saadaan esiin kaivettua, vaatii vaan hieman kärsivällisyyttä! 🙂