Onko ihan hullua herätä keskellä yötä kirjoittamaan blogia? Mitä jos tämä tietty aihe pyörii vaan mielessäni ja minun on vain pakko päästä purkamaan se kirjoituksen muodossa maailmalle? Just nyt, eikä huomenna.. Kello on nyt 01.15 ja kerron teille huikean tarinan elämäni sankarikoirasta Totusta, joka on hyvä esimerkki siitä miten elämän riepotellut voi saada elää onnellista elämää. Valitan, minun oli pakko saada jakaa tämä tarina, jos et siis halua lukea erittäin koskettavaa koira-aiheista postausta, niin kannattaa miettiä vielä toisen kerran! 😀 Tässä se tulee; sairaankaunis tarina Totusta. (Toivottavasti en nukahda kesken kaiken!)
Aloin käymään erään yhdistyksen kautta ratsastusleireillä Virossa. Paikka ja opettaja olivat ihania ja meille muodostui tosi kiva porukka, odotimme niin kovasti aina seuraavaa leiriä! Minulla on ikimuistoiset muistot meidän leireistä ja olen niin onnekas kun olen saanut kokea kaikki ne hetket. Terkut kaikille ihanille leiriläisille <3
Tallin pihassa asusti kaunis koira, joka ei päästänyt silloin alkuaikoina ketään meistä leiriläisistä lähelleen. Se vain haukkui ja haukkui ja tallinpitäjä sanoi, että kun he muuttivat tallille edelliset omistajat olivat hylänneet sen sinne. Oli huhuja, että siitä oltaisiin yritetty saada metsästyskoiraa ja yrityksen epäonnistuttua on Totu saanut kokea enemmän kuin yhden lyönnin… Totun emä on Kaukasiankoira ja isästä ei ole tietoa. Kaukasiankoira on laumanvartija, ei suinkaan metsästyskoira. Laumanvartijan tehtävä on suojella laumaa ja reviiriä sekä tarpeen vaatiessa taistelee sen puolesta viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tämä piirre näkyy myös Totussa vahvasti. (Lisää tietoa Kaukasiankoirista täältä.)
Kuulin myös, että jotkut lapset ”kiusasivat” Totua tallin pihassa mm. heittämällä sitä päin kiviä. Tämän takia Totu on hyvin epäluuloinen ihan pieniä tuntemattomia lapsia kohtaan. Pikkuhiljaa kuitenkin Totu alkoi sietämään meitä tallin pihapiirissä ja tottui monien eri ihmisten läsnäoloon. Kävimme leiriläisten kanssa noin joka kolmas kuukausi virossa ratsastusleirillä, minä noin seitsemän vuoden ajan! Me isommat tytöt saimme ruveta viemään Totua lenkille, ja otimmekin sen usein mukaan kun lähdimme kävellen läheiseen kauppaan. Tällöin Totun paikka oli tallin pihassa narussa, myöhemmin tallin pihassa aitauksessa.
Minusta rupesi tuntumaan hirveältä aina lähteä virosta kotiin, koska jotenkin meille muodostui Totun kanssa yhteys jota ei voinut kuvailla. Aina ensimmäiseksi taas viroon saapuessani juoksin iloisesti Totun luokse! Se oli kaikesta huolimatta aina yhtä iloisena meitä vastassa. Totun ruokavalio koostui jonkin sortin nappuloiden lisäksi jo hiukan vanhentuneista pullista ja kakuista sun muista ruuantähteistä. Totu oli myös joitakin kertoja päässyt karkaamaan ja kerran tallinpitäjät kertoivat hakeneensa Totun metsän keskeltä syömästä peuraa, kahden viikon seikkailu reissun jälkeen. 😀 Sitten tapahtui myös tämä.
Onneksi eräs suomalainen tallilla käyvä sai hankittua pennuille kodit. Totu steriloitiin ja Totua alettiin pitämään aitauksen sisäpuolella myös naruun kytkettynä karkaamisien estämiseksi. Oli vuosi 2013 ja olin taas hyvästelemässä Totua, kun tallin ”pomo” sattui tekemään pihalla samaan aikaan jotain. Muutaman kyyneleen jälkeen lähdin tavalliseen tapaan selkääni kääntämättä pois, kuunnellen Totun haukkumista. Joku minussa silloin päätti että tämä sai olla viimeinen kerta. Pian jo laivassa sain viestin ratsastuksenopettajaltamme: ”Tallin pomo sanoi minulle että unohdit ottaa Totun mukaan! ;)” Se oli viimeinen tikki minulle ja siitä lähtien aloin selvittämään kuinka saisin Totun itselleni.
Mikä ei tietysti ollut helppoa. Asuin silloin Helsingissä vuokra-asunnossa. Yksityinen vuokran-antaja ei antanut lupaa lemmikkieläimen pitoon. Sehän ei minua lannistanut, aloin saman tien pakkaamaan tavaroitani ja uusi asunto löytyi aika nopeasti. Niinkin nopeasti etten ehtinyt sitä mennä kertaakaan katsomaan ja asunto oli yhtä suuri yllätys niin minulle kuin silmät suurina ihmetteleville muuttomiehille. Onneksi asunto oli kiva ja tilava! 😀 Tarpeeksi hullua jo?
Arvatkaa sainko kuulla ”et voi missään nimessä ottaa jotain koko elämänsä ulkona asunutta koiraa itsellesi”, ”se tuhoaa ja haukkuu päivät pitkät, ei varmasti opi sisäsiistiksikään”, ”Sillä on varmasti joku sairaus, ei edes elä enää kovin pitkään.” Totu oli tuolloin 8v. Nämä lauseet itseasiassa vain antoivat enemmän voimaa, vaikkakin totta kai tiedostin kaikki riskit ja olin päättänyt ja luvannut itselleni että hoidan Totun, mitä tahansa eteen tulisi, koko loppuelämän. Totun asiakirjojen kuntoon saamiseen, laivamatkojen suunnitteluun ynnä muuhun meni noin kolme kuukautta. Sen ajan päivät tuntuivat ikuisuuksilta. Kunnes tuli päivä, kun haettiin Totu kotiin. Mukaani tuli tuttuja leiriläisiä ja siitä olenkin niin kiitollinen heille!!
Olin ikionnellinen ja kaikki sujui tosi hyvin. Ikään kuin Totusta olisi nähnyt että nyt hän pääsee kotiin! Tiesin, että tulemme selviämään mistä tahansa. Kotiin päästyämme Totu kulki perässäni minne vain meninkin ja jäi vinkumaan jos menin esimerkiksi vessaan niin että suljin oven. Se ei osannut yhdistää ovikelloa ihmisen tuloon ja muutenkin oli aina menossa oven väärältä puolelta ulos (nurkka puolelta). Totu ei ikinä tehnyt tarpeitaan sisälle ja oppi nopeasti lenkitys rytmin. Ulkona oli kaikkea jännää ja ihanaa ja Totua kiinnosti eniten puissa kiipeilevät oravat joita se jää aina haukkumaan.
Jokainen joka Totun näki, rakastui siihen kertaheitolla (paitsi ehkä miehet. :D) Totu nimittäin ei pitänyt miehistä, olihan yksi sellainen häntä aikoinaan pahoinpidellyt. Mies ehdokkaat saivat siis ensin läpäistä Totun kriteerit, sitten voitiin katsoa asiaa enemmän. Onneksi nykyinen poikaystäväni tuli heti juttuun Totun kanssa ja siitä alkoikin Totun ”en vihaa enää niin paljon miehiä” ajatusmaailma.
En voi vieläkään käsittää kuinka juuri minä olen saanut mahdollisuuden antaa näin merkitykselliselle koiralle kodin. Totu on minulle kaikista rakkain ja olen sen kanssa oppinut myös paljon itsestäni. Minä olen ylittänyt itseni, luottanut itseeni ja sen myötä saanut tarjota Totulle loppuelämän kodin. Kodin jossa se saa rakkautta ja turvaa. Kodin jossa voi olla suojassa sateelta ja tuulelta. Kodin jossa on lämpöä.
Nyt Totu on jo 11v ja on oppinut kanssani vaikka mitä. Ja vanha koirahan ei voi oppia uusi juttuja? Totu osaa istua, odottaa, tulla luokse, mennä maaten, antaa tassua, toista tassua, ”puhua” eli haukkua käskystä, hypätä, hypätä ihmistä vasten käskystä, seurata… Totu pääsi kanssani myös ensimmäistä kertaa uimaan ja olemme käyneet myös agility tunnilla. 😀 Nykyään käytän Totua hieronnassa ja hänelle on tehty oma ruokintasuunnitelma. Totu ei myöskään siedä vieraita koiria, joten koira laumani kasvettua on tutustuminen tehty ihan rauhassa, Totun ehdoilla. Nyt Totu nauttii koira kavereista ja lauma elämästä. Yksi iso syy Helsingistä maalle muuttooni oli juurikin Totu.
Anteeksi tekstistä tuli aika pitkä, eihän tämmöistä tarinaa voisi tiivistää! Voisin kirjoittaa minun ja Totun seikkailuista vaikka kirjan! Onneksi elämääni Totun kanssa pääsee tiiviisti seuraamaan Facebookista kuvien muodossa. 😀 Tiivistettynä, en olisi ikinä uskonut, että kohta kolme vuotta sitten hain itselleni tämän kultakimpaleen kotiin. Totu on tuonut elämääni enemmän kuin kukaan muu; turvaa, pyyteetöntä rakkautta, itsensä ylittämistä ja niin paljon onnen kyyneliä!
”Rakas Totu. Lupaan pitää sinusta huolta elämäsi loppuun saakka. Lupaan joka aamu ensimmäiseksi herättyäni antaa sinulle oikein isot rapsutukset ja pusut, niin kuin olen tähän astikin tehnyt. Lupaan että aina sinä ja sinun tarpeesi menevät omieni edelle. Lupaan että mahdollisimman moni kuulisi sinun hienon tarinasi. Toivon että elät monta tervettä vuotta vielä rinnallani. Kiitos Totu kaikesta, rakastan sinua.”
”ET VOI PELASTAA KAIKKIA MAAILMAN KOIRIA MUTTA VOIT PELASTAA YHDEN KOIRAN KOKO MAAILMAN”
Ihana Oona ja Totu . Ihana kirjoitus, Totu on kyllä saanut minun ja mummonkin sydämen täyttymään rakkaudella. Hieno blogi. Täytyy yrittää tulla käymään. Iso hali teille kaikille.
Iso kiitos Tuija!! Tulehhan käymään 🙂
Ihanaa kun jaoit tämän tarinan. Tuo loppulause ”voit pelastaa yhden koiran koko maailman” sai vedet silmiini.
<3
Keskellä yötä blogia kirjoittamaan herääminen ei todellakaan ole hullua – oon tehny samaa! Tarina oli ihana ja kaunis – kumpa itsekin voisin tehdä saman joskus jollekin koiralle. Itse otin kissani löytöeläintalosta ja häntäkin selkeästi oltiin lyöty, sillä tiettyjen paikkojen koskeminen ja etenkin miehet olivat vaikeita. Nyt muutaman kuukauden yhteyselon jälkeen kuitenkin kissani on rakkaudenkipeä ihanuus, joka hätääntyy edelleen siitä kun menee liian kauaksi aikaa vessaan ilman häntä. Kiitos tekstistäsi ❤️
Voi että 🙂 Kiitos ihanasta kommentista <3
Itkuhan tässä tuli:)
<3 🙂
Miten kaunis tarina, pelasti päiväni, onnea jatkoon!
Paljon kiitoksia! <3
Itku tuli tätä lukiessa. Rohkea ja ihana teko pelastaa kaltoinkohdeltu Totu.
Voi suuri kiitos!!
Olet mun idoli ❤ !!!!!! Kiitos tarinastasi. Sinun sydämesi on puhdasta kultaa. Aion seuraavan koirani ottaa löytöeläintalosta Suomesta tai ulkomailta ja kannustan kaikkia muitakin tekemään samoin.
Vau! Ihana kommentti! Sinä olet upea! 🙂 <3
Kiitos vaan tekstistä, nenä on täynnä kyynelräkää…
Ei se päivien määrä, vaan laatu <3
Niimpä <3