Keskenmeno. Sanana pieni. Tunteena valtava, isompi kuin voi kuvitella. Olen kokenut keskenmenon vuosia sitten. Minulle se ei ollut pelkkä keskenmeno, minulle se merkitsi lapsen kuolemaa. Olin jo kuullut hänen sydämensä lyönnit, olin nähnyt hänet monitorista ultrassa, olin mielessäni kuvitellut hänen kasvonsa, äänensä ja luonteensa. Mutta luontoäiti päätti toisin. Eräänä iltana alkoi verenvuoto, sitten jo ollessani sairaalassa, sain keskenmenon. Minun ihanasta lapsestani tuli pelkkä merkintä neuvolakorttiin 1 raskaus 0 synnytystä. Muistan vain sen kuinka pieni lapseni näytti jo ihan pieneltä ihmiseltä pienessä kalvopussissaan.
Omassa mielessäni ajattelin käsitelleeni jo asian. Mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan koska kun eräänä iltana tyttäreni kysyivät mitä heidän neuvolakorteissaan lukee, luin ja kerroin. Eniten ihmetystä heille herätti se, että korteissa lukee toisessa 2 raskautta 1 synnytys ja toisessa 3 raskautta 2 synnytystä.
” Äiti mitä tämä tarkoittaa? ” Mietin kysymystä hetken ja mietin kuinka kerron noille pienille ihmisen aluille näinkin surullisista, pahoista asioista, joita vain tapahtuu. Päätin kertoa heille pienestä enkelistä, joka kulkisi aina heidän vierellään ja suojelisi heitä pahalta. Hän yrittäisi ohjata heitä parhaimpaan mahdolliseen polkuun vain sen vuoksi, että hän olisi heidän isoveljensä tai -siskonsa.
Myöhemmin mietin miten se kaikki tapahtui, kuin sumussa. Ei minulle apua tarjottu, miksi olisi? Kyse oli vasta pienestä ihmisen alusta, ei oikeastaan edes ihmisestä. Muistan tukeneeni silloista kumppaniani niin paljon, etten oikeastaan nähnyt syytä/ tarvetta surra itse. Ehkä en myöskään antanut itselleni lupaa surra. Jos se johtuikin minusta, ja minä olen syypää tähän menetykseen sekä toisen suruun. Vaikka kyllähän minä tiedän, ettei näihin asioihin välttämättä mitään syitä tarvita ja, ottaen huomioon minun menneisyyteni, lapsen saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys.
Ehkä suurin tuska mikä minua silloin, ja nytkin painaa, on asian vähättely. Kuinka monet vähättelevät suruasi ja tuskaasi, koska sinä voit aina kokeilla uudestaan, kuinka se ei ollut vielä ihminen, kuinka se ei vielä ollut mitään. Oli se! Se oli sen äidin lapsi. Ja samalla kun kuolee lapsi, kuolee äitikin, osa äidistä on mennyttä. Ilman sitä osaa oppii elämään mutta jotain puuttuu.
Jos te koette keskenmenon, tai läheisenne kokee sen hakekaa/tarjotkaa apua. Älkää väheksykö hänen tunteitaan, älkääkä antako hänen väheksyä omia tunteitaan. Luopumisen tuska on kamalaa ja jokainen meistä sen joutuu jossain määrin käymään lävitse, ilman apua se voi olla liian raskasta.
” Äiti minkä näköinen hän on? ” vastasin hänen voivan olla millainen he vain tahtovat. Heille hän on pikku keiju. Minulle hän on enkeli, joka oli liian hauras elämään, joten hänestä tulikin suojelijamme.
xoxo Henu
Suvi Teräsniskan kappale Sanoja vailla, kertoo juuri tästä aiheesta. Todella koskettava laulu.
Aivan koskettava tarina. Tuli itkupotkut kurkkuun. Itse kokenut 1 keskenmenon ja 2 (ei itse haluttua) keskeytystä ja nämä tulevat piinaamaan ikuisesti. Tekstissäsi puhut niin sydämestä mitä itse en ole osannut tuoda sanoiksi. Pahinta oli nähdä se pieni alku. Nyt tällä hetkellä 3 muistoissa ja ikuisesti sydämessä ja yksi pieni 1.5v ikäinen pojan koltiainen. Otan osaa.. 🙁
Itku tuli lukiessa.
Ole onnellinen lapsistasi ja myös Enkelistä <3
Itse tulin raskaaksi syksyllä 2016, ensimmäinen raskaus. 6+7 alkoi kova vatsakipu ja tuhnu, seuraavana päivänä äitiyspolille jossa jo tiesinkin mitä on käynyt. 7+0 kätilö ilmoitti että olen saanut keskenmenon, hän on pahoillaan tästä. 🙁 Mie varmaan olen monen mielestä kylmä ja kamala, mutta olin jo osannut asennoitua ajatukseen siitä, että mitä tuleman pitää, joten kovempi paukku tuo uutinen oli miehelleni kuin minulle. Toki, nyt kun uutta toivotaan, palaa tämä kummittelemaan minun mieleeni ja pelkään että taas ollaan sitten polilla. Toivottavasti ei 🙁