Oikea käteni kipeytyi ja sairaslomallehan sitä joutui viikoksi, diagnoosilla canalis carpi. Vihaan olla sairaslomalla. Vihaan olla kipeä. Tunnen syyllisyyttä. Omatuntoni soimaa. Jossittelen turhia. Ehkäpä olisinkin voinut tehdä töissä jotain, vaikka tiedänkin, etten voisi. Lääkkeistä huolimatta kipuja on.
Taustani vuoksi niveleni ovat hieman heikossa kunnossa. Usein kun ne sitten alkavat kipuilla ja sanovat sopimusta hetkellisesti irti, syyllistän itseäni ja tyhmiä valintoja. Vaikkei mitään tietoa ole johtuuko nivelieni kipeytyminen juuri syömisen kanssa leikkimisestä vai ei.
Minua ei ole tarkoitettu sairaslomalle. Minulla on liikaa aikaa miettiä. Ja kun alan miettiä asioita se yleensä johtaa syömisen välttelyyn, ajatusten analysointiin ja itsensä syyllistämiseen. Kun minulla on kipuja, se vie minulta ruokahalun mutta jostain syystä kipu saa minut tuntemaan itsessäni jotain ylimääräistä. Voisin jopa sanoa, että kivun kanssa oppii jollain tavalla elämään ja sen kanssa oppii tulemaan toimeen. Mutta sen tunteen kanssa, joka minulle kivusta seuraa tahtoisin haudata. Kipu saa minut tuntemaan myös ylimääräisiä kiloja, grammoja ja turvotusta. Minulla on liikaa aikaa ajatella tuollaisia.
Tiedän ettei kivut hellitä jos en syö ja lepää mutta kehoni muisti muistuttaa, miten olen hoitanut stressaavat tilanteeni tähän asti. Ihan kuin se itsensä rääkkääminen veisi kivut pois. Eihän se sitä tee, vaan uppoudun täysin eri maailmaan. Maailmaan jossa en enää muista mikä kipuili, koska sillä ei ole siellä merkitystä. Vain kiloilla, grammoilla, määrillä on siellä merkitystä.
Eikä se kehoni muistuttelu hiljene. Peikko yrittää jälleen saada revittyä minut palasiksi. Palasina minut on helpompi tuhota. Joinakin päivinä tuntuisi helpoimmalta antaa periksi. Mutta sitten kuulen ne sanat jotka saavat minut muistamaan. ” Äiti, sylkhyyn! Lähemäkö ulos? ”Sillä samaisella hetkellä muistan minkä vuoksi taistelen, en enää luovuta koskaan.
Tulin viettämään sairaslomaa vanhempieni luokse. Täällä on apuja lasten kanssa ja arjen pyörityskin onnistuu paremmin usealla käsiparilla. Eilen sain saunoa hyvän ystävän kanssa kaikessa rauhassa ja jutella kaikesta. Tänään olin ulkona lasteni sekä toisen hyvän ystäväni ja hänen lastensa kanssa. Äidit joivat kahvia, jutteli kaikesta ja lapset leikkivät pitkin pihaa sekä metsikköä.
Tällä hetkellä juuri tämä kiireettömyys on se rentoutus jota tarvitsen. Harvemmin osaan nauttia siitä, ettei ole mitään pakollista tekemistä mutta nyt ajattelin opetella senkin. Ehkäpä ajatuksenikin sen myötä selkiytyvät
xoxo Henu
Hienosti osaat kuvata tuon sisäisen peikon ääntä. Toivottavasti sun ainainen taistelu sen kanssa helpottaisi! Kiva kuulla että edes vähän olet voinut ottaa rennosti saikulla 🙂 Mun anoreksiasta on jo kauan, mutta ei se peikko ole vieläläkään kuollut, joskin on enimmän osan ajasta hiljaa…
<3 Kiitos. on mun tapani purkaa itteeni tää kirjottelu. Toivottavasti saan välitettyä tunteitani näin.
Pääsitkö samantien leikkausjonoon? Rannekanava-ahtauma kai harvoin itsestään paranee. Mulla leikattu molemmat ranteet, oikea kahteen kertaan. Mitä nopeammin leikkaukseen pääsee sen parempi tulos on. Tsemppiä peikon selättämiseen <3
en vielä. ensin katsotaan miten levon kautta käy.