iiiks, oma blogi!

Tämän blogin puitteissa käyn läpi minun arkea semmoisen peikon istuessa olkapäälläni kuin Anoreksia nervosa. Olen aina ollut avoin ehkä hieman aranpuoleinen sosiaalisista tilanteista kuitenkin nauttiva henkilö. Kaiken sen muutti minun oma maanpäällinen helvettini, anteeksi sanavalintani. Muut kutsuvat sitä anoreksiaksi/syömishäiriöksi/laihuushäiriöksi mutta minulle se oli helvetti, ei enempää eikä vähempää. Valotan hieman menneisyyteni verhoa teille ja palaan alkuun, miten hyvän itsetunnon ja rakastavan kodin omaava lapsi voi jäädä jalkoihin ja muuttua hetkessä joksikin täysin  muuksi kuin ennen….

Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja aloitin koulunkäyntini pienessä kyläkoulussa. Ensimmäiset päivät vatsani oli täynnä perhosia, iloa, jännitystä ja odotusta. Sitten kaikki muuttui, aloin huomata olevani jokseenkin etäälllä porukasta. Lopulta alkoi myös naljailu, katseet, ulkopuolelle jättäminen yms. Olin hyvin miellyttämisen haluinen ja tahdoin vain kuulua porukkaan. Minua kiusattiin erilaisten asioiden vuoksi. Minulla oli r-vika, sain kauheasti siitä naljailua osakseni. Päätin oppia r-kirjaimen, opinkin muttei se riittänyt. Nyt äänsin sen erillä tavalla kuin joku muu jotenka väärinhän minä sen tein. Luonnollisesti! Sitten oli minun taitoni kirjoittaa, saada tuotettua kaikki ajatukseni ja mielikuvitukseni tuote ymmärrettävään muotoon paperille. Siitä seurasi puheita etten itse niitä tehnyt / keksinyt, koska olin niin tyhmä, etten olisi siihen heidän mielestään pystynyt. Jätin kirjoitelmien teon vuosiksi. Joinakin päivinä vaatteeni olivat väärän väriset, vääränlaiset, nauroin väärin, liikuin väärin, minulla ei ollut mitään arvoa. Aloin jäämään koulupäivinä kotiin silkasta pelosta, mikä koulussa voisi minua odottaa… Sitten eräs päivä, joka alkoi täysin samoin kuin muutkin aamut, pelonsekaisin tuntein kohti koulua ja ensimmäiset sanat mitä kuulin olivat ”Läski tullee kouluun!”. En muista enää sanottiinko sitä minulle usein mutta sinä päivänä päätin laihtua, vaikkei minussa ollutkaan yhtään ylimääräistä. Pelkkää lapsen pyöreyttä ja alkavan esimurrosiän tuomia muutoksia ruumiinrakenteessa, olin tuolloin noin 9-vuotias.

Kyläkoulumme lopetettiin ja siirryin isommalle koululle. Pelkäsin mutta olin myös innoissani ja helpottunut. Pelkäsin luottaa sekä solmia uusia ihmissuhteita. Mietin mitä olisin kertonut, joten jätin kertomatta melkein kaiken. Ala-aste sekä yläaste olivat eräänlaista nuoralla tanssimista. Toisille normaali naljailu sai minut päiväkausiksi pelkotiloihin ja ahdistuneisuuteen. Ainoa asia mikä helpotti oloani oli syömättömyys sekä lenkkeily.

Kun olin 13-vuotias löysin uuden tavan purkaa pahaa oloani ja se oli viiltely. Arvet ovat haalenneet mutta muistot illoista partaterien kanssa ovat jääneet. Aloin pikkuhiljaa antamaan ihmisille mahdollisuuden tutustua minuun, silti koko ajan pitäen salaisuuteni ongelmistani syömisen kanssa sekä vääristyneestä kehonkuvastani.

Ymmärrän lasten olevan lapsia mutta toinen lapsi on hyvin raaka toiselle. En tiedä vieläkään ymmärsivätkö muut lapset mitä minulle tekivät ja miltä tuo kokemus minusta tuntui, epäilen etteivät. Tai oikeastaan toivon etteivät he tienneet mitä tekivät, en halua uskoa lasten tietoisesti tuhoavan toistensa elämiä. Toiset ahdistuvat helpommin kuin toiset eivätkä kaikki uskalla kertoa ja pyytää apua. Olen myös törmännyt vähättelyihin, eihän me tarkoitettu ja ei ne tarkoita. Voin kertoa, että kokemus on aina kokijalle tosi. Hän on kokenut asian niin eikä sitä saa vähätellä!

Peruskoulun loppuessa muutin muutaman sadan kilometrin päähän kotoani mielessäni vain vapaus. Kaikki ahdistavat asiat jäisi pois, saisin uuden elämän ja uuden mahdollisuuden. Mutta vapaus tarkoitti minulle syvemmälle luisumista anoreksian ja bulimian kieroutuneisiin maailmoihin. Aloin oirehtia, en saanut henkeä kaupoissa, hyllyt kaatuivat päälleni ja tuntui, että sydämeni räjähtää ulos rinnastani. Ironista kyllä, opiskelin hoitoalaa ja ymmärsin sairastavani paniikkihäiriötä. Lääkäri vahvisti diagnoosin ja sain lääkityksen ilman sen kummempia selvittelyjä.

Piakkoin lähipiiristäni alkoi menehtyä minulle hyvin tärkeitä ihmisiä. Anoreksia näki hetkensä koittaneen, se sai minusta täyden vallan. Tähän asti olin syönyt jotain ja lähtenyt lenkille, käyttänyt laihdutusvalmisteita, ollut päiviä syömättä ja vain lenkkeillyt. Ystäväni olivat innoissaan koska olin laihtunut, näytin hyvältä, kuinka siinä onnistuin. Valehtelin etten edes ollut huomannut laihtuvani. Hoitoalan työharjoittelu osoittautui tuossa vaiheessa liian haastavaksi…

 

Olin 17-vuotias, kotipaikkakunnallani työharjoittelussa ja elin pelkällä vedellä. Aloin pyörtyillä, jätin tulematta harjoittelupaikalle yms. Isälleni ilmoitettiin asiasta ja hän vei minut mielenterveystoimistolle jossa minut otettiin sisään kiireellisenä kriittisenä tapauksena. Olin aliravittu anoreksia nervosa potilas bulimian kaltaisin oirein ja liitännäisdiagnoosini olivat paniikkihäiriö, itsetuhoisuus sekä keskivaikea masennus. Siitä pikkuhiljaa alkoi toipuminen ylä – ja alamäkineen.

Eniten terapiassa minua ärsytti, kyllästytti ja tympäisi saada muut ymmärtämään ettei se ollut vain kuvitelmaa, tai etten voi vain alkaa syödä. Olisin kaivannut jota kuta kertomaan ymmärtävänsä minua ja oikeasti tietävänsä mistä puhun. Kun sain itseni kuntoon otin yhteyttä syömishäiriöliittoon. Nykyään toimin vertaistukihenkilönä yhdessä vertaistukea syömishäiriötä sairastaville – ryhmässä.

Palatakseni vielä tämän hetkiseen elämään… Olen kahden silmissäni aivan täydellisten tyttöjen äiti, tyttöjen joita minulla ei edes pitäisi olla syömishäiriön vuoksi.  Valmistuin lähihoitajaksi 2006 ja nyt opiskelen uutta alaa, teen vapaaehtoistyötä, hoidan kodin sekä tytöt enkä päivääkään vaihtaisi pois.

Suurin iloni on lapset sekä ystävät jotka tekevät elämästäni joka päivä parempaa. Iso kiitos heille siitä, sekä poikaystävälleni ja vanhemmilleni ja tietysti ennen kaikkea teille jotka jaksoitte tämän lukea.

Muistakaa, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus! Vaikka jotain menisikin pieleen aina voi aloittaa uudestaan alusta seuraavana päivänä.

xoxo Henu

 

 

3 kommenttia

  1. Sirpale sanoo:

    Been there, done that! Onneksi sulla menee nykyään niin hyvin! Kokemusta on itselläkin, valitettavasti. Mutta elämä on onneksi tehty elettäväksi 😉

  2. Henu sanoo:

    se mikä ei tapa niin vahvistaa…ja sattuu pirusti! Mut kaikesta oppii 🙂

Kommentointi on suljettu.