Hän oli oikea pahan pojan ruumiillistuma – tummat hiukset, pitkä hoikka vartalo ja pukeutui mustiin. Tunsin aina kylmiä väristyksiä hänen kanssaan. Kaipa se vaara kiehtoi. Hän oli minun kapinani. Teini-ikäni oli ollut naurettavan helppo, joten korvasin asiaa näin 18 vuotiaana. Oli vuosi 2010 ja olimme tavanneet netissä.
Alussa hän kohteli minua kuin kukkaa kämmenellä. Antoi jatkuvasti huomiota, suuteli hellästi. Sanani oli hänen lakinsa. Äitini kuitenkin aisti jo ensimmäisellä tapaamisella, että pojassa oli jotain mistä hän ei pitänyt ja yritti sanoa sitä minulle. Mitäpä minä, nuori ja ihastunut, olisin suostunut kuuntelemaan. Pian pojan käytös kuitenkin alkoi muuttua.
Ensin se oli vain pieniä sanoja ja lauseita, viattomasti, puoliksi vitsillä lausuttuja. ”Kulta, sä näytät rumalta kun kumarrut, voisitko laihduttaa?”. Anoreksian sairastaneelle se oli kuin puukonisku suoraan palleaan. Myöhemmin poika kuittasi asian naureskelemalla ja toteamalla, että ”muutin mieleni heti kun sanoin sen”. Asia unohtui.
Välillä hän sai myös raivareita. Aluksi vain hänen äitinsä oli kohteena, mutta minua hän jaksoi helliä samalla. Lopulta minä kuitenkin jouduin myös huutojen uhriksi. Vaikeampaa kuitenkin oli pojan mykkäkoulut. Hän vain oli eikä reagoinut minuun mitenkään. Kuin olisin ollut ilmaa hänelle. Pois sulkeminen on minulle pahinta henkistä väkivaltaa mitä voi olla ja hän tiesi sen. Hän saattoi olla kaksikin päivää vastaamatta puheluihini ja viesteihini. Kuinka monta yötä valvoinkaan itkien ja kuunnellen ”tuut…tuut…tuut…tuut”-ääntä. Aina hän kuitenkin sai minut lepyteltyä ja annoin anteeksi. Annoin liian helposti anteeksi ja tiedän sen nyt. Silloin olin kuitenkin sokeampi.
Sitten kerran hän sattui näkemään kun luin sähköpostejani. Olin saanut roskapostia jostain netti deitti sivustolta jossa olin joskus ollut. ”Löysimme sinulle sopivia miehiä!”. Seuraavaksi olinkin selälläni sängyllä ja pitelin päätäni, kun poika oli ottanut minua hiuksista ja tukisti minua kovaa. ”Sattuu!”, huusin. ”Hyvä! Saakin sattua jos oot ettiny muuta seuraa”, sain vastaukseksi. Lopulta sain hänet ymmärtämään että se oli vain roskapostia. Tässä kohtaa ymmärsin, ettei ”paha poika” olekaan vain rooli, vaan pelkäsin häntä.
Toki olin nähnyt vaaran merkkejä monta kertaa ennenkin. Kuten kerran, kun hän huomasi parkkipaikalla mahdollisen naisen pahoinpitelytilanteen ja oli jo (oikeasti) innoissaan menossa hakkaamaan kyseisen miehen. Sain kuitenkin hänet tarkkailemaan hetken tilannetta ja se olikin vain väärinkäsitys. Tai kun kerran hän luuli että naapurissa pahoinpidellään naista. ”Saanko mennä sinne ovelle ja vetää vähän turpaan sitä miestä”, kysyi hän samalla ilmeellä kuin jouluaattona lapsi pyytäessään päästä avaamaan lahjoja. Noh, sielläkin oli vain ollut rajut leikit lasten kanssa menossa, ei muuta. En kuitenkaan koskaan tajunnut – tai halunnut tajuta – että ne ovat vaaran merkkejä. Menin ja luotin sokeasti. Kuinka tyhmänä itseäni nyt pidänkään ja kuinka vihainen olen itselleni. Olen ollut aina siitä tietystä yöstä lähtien.
Pojalle oli tärkeää hänen omien tarpeidensa tyydytys. Hän halusi aina. Hän halusi aamulla, hän halusi päivällä ja hän halusi illalla. Jos hän ei saanut, hän piti mykkäkoulua – eli sulki minut taas ulkopuolelle – niin kauaksi aikaa, että sai tahtomansa. Alussa se oli vain vitsiä, ”pilluttomuuskoomaksi” hän sitä kutsui. Mutta viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta se muuttui aina vain painostavammaksi. Lopulta ei vain enää sanottu ei, jossei haluttu että hän suuttui. Eräänä yönä päätin kesken leikin, etten todellakaan halua. Että nyt riittää. Potkin ja työnsin häntä pois, mutta hän ei totellut. Lopulta luovutin, pistin silmät kiinni ja toivoin että se olisi pian ohi. Ja niin se lopulta olikin – kuten meidän suhteemmekin.
Jälkikäteen kysyin häneltä, miksei hän lopettanut. ”Luulin että se oli vain leikkiä”, oli pojan vastaus. Ja myös, en koskaan sanonut ei. Olisin voinut sanoa ei, huutaa, herättää hänen vanhempansa, mutta en tehnyt niin. Miksi? Koska pelkäsin. Pelkäsin, mitä poika tekisi. Pelkäsin, että minuun sattuu vielä enemmän. Ja sen takia, etten saanut suustani sanaa ”ei” vaan huusin sitä ainoastaan kehollani, olen syyttänyt tilanteesta itseäni viimeiset kohta kuusi vuotta. Sisäinen syyttäjäni on haukkunut minua kuusi vuotta luuseriksi, pelkuriksi, huoraksi. ”Ansaitsit sen”, se sanoo. ”Eihän poika voinut tietää ettet halua kun et sanonut mitään”.
Tämä suhde, tämä trauma, tämä yö, oli ensimmäinen sytyke masennukseni syntymisessä. Sen tapahtumisesta on jo melkein kuusi vuotta, mutta vasta pari kolme vuotta sitten sen myönsin itselleni. Ennen sitä, mitään ei mielestäni ollut tapahtunut. En ollut pitänyt sitä loistavana suhteena, mutta mitään raskauttavaa ei ollut tapahtunut. Kun tajuaminen alkoi, alkoi myös masennukseni kyteä.
Ensimmäinen isku.
Minka
Veti sanattomaksi? 😀
Voimia! Oli todella rohkeasti kirjoitettu!
Kiitos! Tuon kirjoittamisen jälkeen on ollut todella paljon helpompi olo 🙂
Kiitos todella paljon tästä tekstistä! Ihan kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Tosin minunkin kohdalla jätkä ei ollut fyysisesti väkivaltainen mutta henkistäväkivaltaa oli senkin edestä. En ikinä uskonut ulkopuolisia ja vaikka sain konkreettisia esimerkkejä siitä että olen hänelle vain ”varapillu” niin en uskonut. Tällä hetkellä käyn terapiassa ja vasta nyt olen päässyt yli jätkästä,vaikka vielä tyhmyyttäni menin auttamaan häntä eron jälkeen kun taas kelpasin hänelle. Vieläkin ahdistaa kirjoittaa ja kertoa tästä,mutta on hienoa nähdä että en ole ainoa! Paljon voimia ja haleja sinulle <3
Ihanaa, että teksti auttoi vähän jotakuta muutakin kuin itseäni 🙂 olen niin kauan syyttänyt itseäni ja osana omaakin terapiaani käsittelen tätä asiaa. Ei se muisto ja arvet koskaan lähde, mutta niistä tulee osa menneisyyttä jonka kanssa pystyy elämään. Et ole yksin, jos kaipaat vertaistukea niin minulle saa laittaa viestiä vaikka facebookissa (montaa Minkaa kun ei ole) tai sähköpostilla 🙂
Tämä oli aivankun suoraan mun elämästä.. Tosin olen nuorempi ja tapahtuneesta vasta kuukausia enkä vieläkääm pysty myöntämään että jätkä on sairas.. Tilannetta vielä vaikeuttaa se että nykyisin entinen parasystäväno seurustelee tämän jätkän kanssa..
Itsellä meni sen myöntämiseen vuosia, eli anna itsellesi aikaa. Valitettavasti rakkaus on sokeaa ja avuttomuuden tunne on varmasti kamala katsoessa entisen läheisen lankeavan samaan ansaan kuin itse joskus. Laita rohkeasti viestiä vaikka facebookissa, jos kaipaat vertaistukea 🙂
Kuulostaa tutulta ja raadolliselta. Minua käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi 7 vuotta sitten, vaikka henkiseltä riistolta se pääasiassa tuntui. Niin se kuitenkin oikeudessa luettiin. Pari vuotta meni ennen kuin aloin tajuamaan koko asiaa. No tulipahan tajuttua, kun sairastuin keskivaikeaan paniikkihäiriöön, masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Nämä asiat pakottivat minut käsittelemään asiat läpi. Nyt olen ollut psykoterapiassa vuoden, pystyn opiskelemaan ja nautin elämästä, vaikka vielä onkin paljon haasteita. Jaksakaa uskoa elämään!
Olen pahoillani että jouduit kokemaan jotain tuollaista, mutta olet rohkea kun pystyt puhumaan asiasta. Jaksamista ❤️