Kun kaikki muutkin, niin kai sitten minäkin. Kyseessä on Ylen Sekaisin 24/7- kampanja. Siinä tuodaan esille iänikuinen tabu eli mielenterveysongelmat. Tervetuloa lukemaan omaa tarinaani muiden tuhansien joukosta!

Elämä alkoi myllertää murrosiässä, niin kuin kaikilla muillakin – en ikinä haluaisi palata takaisin siihen aikaan. Lisätaakkaa harteille toivat aggressiivinen lastenreuma, sekä useat parin viikon hoitojaksot 800 km päässä Heinolan reumasairaalassa. Koulunkäynti turvattiin sairaalakoulussa, mutta ystvävyysssuhteet kärsivät – eihän silloin ollut nykyajan somesovelluksia, vaan kirjeet ja tekstiviestit hoitivat yhteyden. Minulla ei ollut paljon kavereita, sekä koin ajoittain jonkinlaista syrjintää koko ala-asteen ajan. Tuolloin aloin käymään myös säännöllisesti psykiatrisen hoitajan juttusilla. Yläasteella jättäydyin poissaolojen sekä huonontuneiden koenumeroiden takia omaehtoisesti luokalle – aloitin 8. luokan yhdessä lapsuudenystäväni kanssa, sekä tutustuin moniin muihin ihaniin ihmisiin ja  meistä muodostui muutaman tytön kokoonpano peruskoulun loppuun asti.

Yläasteella masennusoireet kuitenkin pahenivat entisestään, kun isossa jalkaterän alueen korjausleikkauksessa tapahtunut komplikaatio aiheutti alueelle pysyvän, kovan neuropaattisen hermokivun. Lisäksi oli yhteishaku sekä lukuisat ”mikä sinusta voisi tulla isona?” -kysymykset, jotka alkoivat ahdistaa – Halusin olla isona terve? Useat koulupäivät menivät opioidihuuruisesti, mutta sain silti parannettua päättötodistustuksen keskiarvoani viimeisenä vuotena.

Kun siirryin lopulta vuoden kestävälle valmennuslinjalle Pohjanmaalle, alettiin puhua psykiatrisen hoitokontaktin tarpeellisuudesta sekä mahdollisesta lääkityksestä. Lääkityskokeilun lisäksi kävin tuon ajan säännöllisesti psykologin juttusilla. Pahimmat hetket selätin kirjoittamalla aamuyöstä runoja, sekä vietin myös paljon aikaa silloisen hoitohevoseni kanssa läheisellä tallilla. Oli onni, että minulla oli niin tiivis ”pikku perhe” ympärilläni koko linjan ajan, koska olin kaiken lisäksi muuttanut ensi kertaa kotoa – perheeni asui monen sadan kilometrin päässä Lapissa.

Sen kevään yhteishaussa pääsin opiskelemaan painoviestintää nykyiselle asuinpaikkakunnalleni Tampereelle. Hoitokontaktit pyskiatriselle ovat olleet erittäin heitteleviä ja rikkinäisiä.  Kipu provosoi yhä lääkkeillä tuettua mieltäni ja tilani romahti, jolloin olin sen johtamana  pari viikkoa osastolla. Kipu oli saanut löytämään päähäni ajatuksia, joita en haluaisi tänä päivänä muistella, mutta mitkä saivat osaansa paljon huolta ja ripeää toimintaa. Osastolla ollessa  löydettiin TNS-hoito, joka tehoaa tänäkin päivänä kyseisen alueen kipuun moitteetta.

Tämä kaikki tapahtui vain 8 kuukautta ennen kuin uusi taipaleeni kivun kanssa alkoi. Ja täysin äkkiarvaamatta. Pahinta olivat epätietoisuus ja epävarmuus, joiden kanssa jouduin elämään monia kuukausia, ennen kuin aiheuttajasta alettiin päästä selville. Lonkan alueen kova kipu vaati pitkiä ja vahvoja opioidihoitoja. Ne toivat mukanaan – 10 kg kevyemmän kehon (aka luuranko), hallusinaatiot, hankalan ruokahaluttomuuden sekä lukuisia muita merkkejä ja oireita, kun keho kävi äärirajoillaan.

Olin tuolloin ehtinyt aloittaa kuvataidepsykoterapian ja käydä sitä pari kuukautta, kun toimintakykyni rajusti laskettua minun piti palata perheeni huomiin, koska en pystynyt pärjäämään yksin kivun kanssa. Terapeuttini oli kuitenkin henkisesti läsnäoleva kaikki ne pitkät kuukaudet, jolloin olimme erossa. Kukaan ei tuntunut tajuavan sitä kuolemanhalua, pelkoa, syvää henkisestä väsymystä ja epätoivoa silloin kuin hän.  Ajan saatossa ilmestynyt keskivaikea masennus oli raskas taakka, kaiken sen kivun uuvuttamana. Hoitokokeiluja, pettymyksiä ja lisää lääkkeitä. Enää ei erottanut mitä söi kipuun ja mitä vain paetakseen ympäröivästä maailmasta.

Sain näinä aikoina itseni liikkeelle kameran innoittamana. Kovemmatkin kivut unohtuivat pieneksi hetkeksi, kun lähdimme toisen koiramme kanssa pienelle kierrokselle takametsään. Koirien kanssa oli välillä helpompi olla, sekä varsinkin nuoremman lapinkoiramme vaistot olivat ihmeelliset. Se ymmärsi milloin piti olla hellä, milloin se vasten kielto-opetustaan hyppäsi sänkyyni, pakottaen minut ylös tai komensi eteenpäin jos pihalla kipu meinasi olla liian päällekäyvää. Mutta silloinkin minulla on ollut perheeni, läheiseni, ystäväni. Terapeuttini. Kuntoutustiimini. Sekä mieletön ortopedi, joka osasi ja uskalsi sekä ei milloinkaan jättänyt yksin kivun kanssa. He ovat nähteet itseään keinuttavan, huutavan, riehuvan, tuskaisen ja itkevän minäni monet kerrat, mutta eivät ole milloinkaan lakanneet tukemasta.

Tänä päivänä ahdistus- ja paniikkikohtaukset tykkäävät käydä muistuttamassa läsnöolollaan. Kipu on leikkauksien myötä helpottanut paljon. Ja voin kertoa, etten ole 8 kuukauteen syönyt mielialalääkkeitä, joka on pisin aika 7 vuoteen ja olen siitä todella ylpeä!

Mimmi