Yksin

Maailmassa ei ole mitään yksinäisempää kuin olla sellaisten ihmisten ympäroimänä, jotka ovat aivan eri aaltopituudella. Minulla ei ole koskaan ollu parasta ystävää ns. ”bff”. Tai no, oli joskus lapsena ja vielä ala-asteikäisenäkin. Mutta kaikkien kanssa ollaan ajauduttu erilleen. Huomattu, että loppupeleissä meillä ei ole mitään yhteistä. En ole koskaan kohdannut sellaista ihmistä, jonka kans vaan klikkaa. Joku joka tietää mitä aiot sanoa, joka pyytää sua keskellä yötä kävelylle, jolle voit itkeä pahan olon pois tai jonka kanssa nauraa niin että mahaan sattuu. Jotkut ovat löytäneet parhaan ystävän jo päiväkodissa, ja kyllä olen kateellinen heille.
Kun muutin pois paikkakunnalta, missä olen asunut melkein koko ikäni, jäi ne ainoatkin kaverit sinne. Heihin tutustuin yläasteella ja puolet heistäkin muutti pois kun saivat päättötodistuksen käteen. Lukiossa tajusin, että meidän ystävyydestä ei vaan tule mitään. En koskaan pystynyt kertomaan heille asioistani ja vaikka meillä olikin tosi hauskaa välillä, se ei vaan tuntunut oikealta. He eivät olleet samalla aaltopituudella kuin minä.
Sittemmin löysin erään sivuston kautta nykyiset ystäväni, jotka kaikki asuvat eri paikkakunnilla. Vaikka he eivät olleet kokeneet samaa kuin minä, he ymmärsivät ja tukivat minua. Näimme monta kertaa vuoden aikana, pidimme hauskaa ja juttelimme yömyöhään. Viime vuonna kaikki kuitenkin muuttui. Yhtäkkiä kaikilla on kamala kiire. On koulua, töitä, pitää hoitaa kotia ja suhdetta, nähdä kavereita. Kellään ei enää vaan ole aikaa nähdä, ryhmä on muuttunut melko hiljaiseksi ja viimeksi olemme nähneet tammikuussa. Minä olen ainoa kenellä ei ole mitään noista.
He ovat ainoat sosiaaliset suhteet, mitä minulla on. He ovat minulle tärkeimpiä mutta minä en ole sitä enää heille. En ole enää pystynyt kertomaan kunnolla heille asioistani, koska kellään ei ole aikaa vastata viesteihin tai vastaus tulee liian myöhään. Olen taas siinä pisteessä kuin yläasteella ja lukiossa. Olen yksin ja saan myös selvitä yksin.
Olen niin kyllästynyt olemaan se viimeinen vaihtoehto. Ystäväni haluavat nähdä mielummin muita kavereitaan kuin minua ja siksi näemme aivan liian harvoin. Aina on kalenteri varattu täyteen menoja, vaikka suurin osa heistä kuitenkin näkee kavereitaan joka päivä tai viikko. Mutta silti meidän porukalle ei riitä aikaa. Miksei kerrankin joku haluais nähdä nimenomaan mua ja tietää mun kuulumiset?

Nykyään en välttämättä näe ketään kuukausiin. Vietän kaiken ajan neljän seinän sisällä. Olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin mutta se on todella vaikeaa ja vie liikaa voimia. Kun ei ole töissä tai koulussa, mistä muualta muka voisi löytää ihmisiä? Sitten kun tapaankin jonkun, karkotan hänet luotani. Yritän keksiä puheenaiheita tyhjästä eikä keskustelu oikein etene minnekään. Lopulta suhteemme menee siihen, että kerran viikossa päivitellään kuulumisia. Jos hän ehdottaa tapaamista, keksin tekosyyn miksi en voi nähdä. Vaikka olisinkin kerännyt kaiken rohkeuden ja olisin valmis näkemään, en uskalla kysyä. Mietin kaikkia eri tekijöitä, jotka voi mennä pieleen. Pitää osata luoda silmäkontakti, kuunnella kun toinen puhuu, vastata fiksusti ja vaikuttaa kiinnostuneelta. Pelkään, että näytän idiootilta, en saa sanaa suusta ja tilanteesta tulee kiusallinen. Miten hän reagoisi, kun kerron sairauksistani? Että en voi esimerkiksi lähteä edes kahville, koska pakko-oireet ovat niin pahoja? Missä voisimme ylipäätänsä viettää aikaa, kun en voi mennä minnekään? Mitä hän edes näkee minussa?
Kiusaamisen takia olen menettänyt uskoni ja luottamukseni ihmisiä kohtaan. En uskalla avata suutani isossa ryhmässä. Jos muut nauravat viereisessä pöydässä, ajattelen, että he nauravat mulle. Saan vääriä käsityksiä yhteisistä snapchat-kuvista. Mikseivät he kutsuneet minua? Kuvittelen, että muut puhuu musta pahaa selän takana tai teeskentelee vaan olevansa mun ystäviä. He kuitenkin kyllästyvät muhun ja heittävät menemään kuin vanhan lelun.

Ahdistun siitä, kun luen instagramista tai snäpistä muiden kivoista päivistä ”Oli ihan loistava viikonloppu, kiitos tytöt” ja siihen perään kommentit näiltä. Kaikki muut nauttivat elämästä ja tekevät asioita, jotka ovat minulle vain haavekuvia. Minun sosiaaliset mediani huutavat tyhjyttään, koska ei ole mitään päivitettävää. Baarireissutkin yleensä päättyvät kyyneliin ja kotimatkaan, jonka saan kulkea yksin. Puolituttujen kanssa lähteminen ulos ei vaan ole yhtä mukavaa kuin parhaiden ystävien kanssa.
Olisi niin uskomattoman ihanaa, jos löytäisi sen ihmisen, joka oikeesti ymmärtää sua. Joka kertoisi ensimmäiseksi sulle ne omat huolensa ja laittaisi kaiken muun syrjään kuunnellessaan sun omia. Sun ei tarvitsisi aina miettiä omaa pahaa oloa, kun olis joku kenen kanssa viettää aikaa.
On minulla yksi miespuolinen ystävä. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa olen voinut olla oma itseni ja joka on oikeesti kuunnellut mun ajatuksia. Minun ei tarvi esittää ketään muuta hänen seurassaan ja voin vapautuneesti toteuttaa kaikkia hölmöjä tapojani. Hän ei tuomitse.

Ei se silti ole sama asia kuin ystävyys naispuolisen ihmisen kanssa. Tyttöjen kanssa voi puhua tyttöjen jutuista: juoruta miehistä, lukea hömppälehtiä, keskustella sarjoista. Mitä jos en saa koskaan kokea sitä?

Yksi kommentti

  1. Jenna sanoo:

    Moi, sairastan ite kanssa keskivaikeaa masennusta ja mun lapsuudessa on ollut samanlaisia ikäviä juttuja kun sun. Ajattelin jos haluaisit jutella mun kanssa niin laita viestiä. 🙂

Kommentointi on suljettu.