Usvatar, joka karkotti kaikki ympäriltään

Tanssin bileissä, ja huomaan yhtäkkiä olevani yksin. Melkein kaikilla on oma parinsa, jota vasten he saavat nojautua. Yritän ovelasti hivuttautua tanssimaan vapaana olevien ihmisten kanssa, mutta jopa ne kaikista humalassa olevimmat henkilöt pudistelevat päätään ja palaavat joko takaisin istumaan tai ottavat jonkun toisen parikseen. Yritän pidätellä itkua ja istuudun hetkeksi sivuun. Minulta tullaa kyselemään mikä on hätänä, väännän hymyn kasvoilleni ja sanon ettei mikään. Minua vaaditaan takaisin tanssilattialle. ”You are our party girl!”. Palaan, mutta minuutin kuluttua kaikki ovat taas pareissa ja minä yksin.

Palaan viikon mittaiselta matkalta takaisin kotiin. Huudan innostuneena että täällä sitä taas ollaan, ei vastausta. Kämppikseni ja kaverini istuvat lattialla jutellen toisilleen. ”Hei, oon kotona!”. Molemmat heilauttavat vain pikaisesti kättän minulle ja jatkavat omia puuhiaan.

Istuskelen tylsistyneenä huoneessani. Kämppikseni tulee kysymään saako hän lainata baari-iltaa varten jotain paitaani. Vastaan myöntävästi ja samalla kysyn kenen kanssa hän on menossa. Kuulemma joidenkin meidän yhteisten kavereiden kanssa. Hiljaisuus. Odotan että hän pyytäisi minua mukaan. ”Niin, sitä paitaa saisko lainaan?” hän kysyy. ”Juu, ota mitä haluat”.

Kävin kerran katsomassa näytelmän, missä joku tyttö kuvaili olevansa ystävilleen kurkku voileivän välissä. Repliikki meni suurinpiirtein näin: ”onhan se kurkku siinä ihan kiva lisä ja terveellinen asia, mutta se ei oo yhtä kiva ku ne juustot ja makkarat. Sen kurkun on vaa vähä niinku pakko olla siinä”. Samaistuin tähän niin paljon. Kerran jopa sanoin tästä eräälle ystävälleni, joka oli selvästi edellisinä päivinä vältellyt minua. Hän vain naurahti. Ei edes kiistänyt asiaa.

”Olen erilainen, sen takia ihmiset ei tykkää olla mun kanssa. En vaa yhtää tiiä mikä mussa on niin erilaista, että se oikeasti karkottaa porukkaa pois mun ympäriltä”, kerron psykologilleni. Psykologi kysyy olenko koskaan kysynyt ihmisiltä mikä se karkottava asia voisi olla. Pudistan päätäni. Seuraavaksi psykologi kysyy että jos tietäisin vastauksen, yrittäisinkö muuttaa sitä asiaa itseässäni. Yritän miettiä mikä se asia voisi olla. Mikä asia minussa on oikeasti niin hirvittävä? Mikä on se syy miksi minua ei kutsua mukaan juhliin? Mikä on se syy miksi minulla ei ole parasta ystävää? Minua alkaa ahdistaa se ajatus että muuttaisin itseäni vaan sen takia että joku tykkäisi minusta. ”Ellei se karkottava asia ole jokin sellainen mikä oikeasti loukkaa toista, silloin tietenkin yrittäisin muuttaa sitä. Mutta en minä itseäni muiden takia tahdo muuttaa, silloin en enää olisi minä”, vastaan.

Toki mielessäni on yksi asia mikä voi olla se syy, joka karkottaa ihmisiä pois luotani. Päähäni on syöpynyt se ajatus että kukaan tässä maailmassa ei yksinkertaisesti vaan voi tykätä minusta, ja tämä ajatus tietenkin vaikuttaa käytökseeni. Yleensä kun tapaan uuden ihmisen, toimin yleensä joko näin…

a) innostun aivan liikaa. Pyydän tätä ihmistä kaikkialle mukaani, viestitän hänelle koko ajan. Ja heti jos hän vastaa tai reagoi edes pienellä negatiivisella sävyllä, otan heti itseeni. Ajattelen ”no niin, tää oli sitten tässä” (en tietenkään sano tätä hänelle ikinä ääneen).

…tai näin….

b) ajattelen että ei minun kannata innostua, kun kohta se kuitenkin sanoo että olen liian outoa seuraa, ei minun kanssa kannata pyöriä. Jos hän kysyy minua jonnekkin, en meinaa suostua, tai jos suostun, olen tosi hiljainen paikanpäällä. En oikein reagoi mihinkään.

Yleensä kuitenkin näistä vaihtoehdoista toimin a:n mukaan. Innostun aivan liikaa. Olen hokenut sitä että ihmisten pitäisi hyväksyä minut sellaisena kun olen. Kyllä, näin on. Mutta myös minunkin pitää alkaa opetella päästämään irti siitä ajatuksesta, joka karkottaa ihmisiä pois ympäriltäni. Minun kanssani on kiva olla. Eivät kaikki maailman ihmiset voi minua inhota, ja ajatella että olen outoa seuraa. Kyllä tuolla jossakin täytyy olla joku ihminen joka nauttii seurastani.

Olen hauska, eläytyväinen persoona. Osaan laulaa, minulla on hyvä mielikuvitus. Keksin aina jotain tekemistä. Tykkään auttaa ihmisiä ja juosta kesäsateessa laulaen ”singing in the rain”. Rakastan syödä oliiveja, ja minusta viittomakieli on yksi kauniimista asioista tällä planeetalla. Tahtoisin joku päivä esiintyä burlesque-konsertissa ja minusta parhaimmat keskustelut käydään aamuyöllä sängyssä makoillen. Ajattelen että meissä kaikissa on jotain hyvää (jopa niillä pahimmillakin digtaattoreilla), ja lemppari Disney-elokuviani ovat Leijonakuningas, Pocahontas, sekä Mulan. Diggailen myös Kaksin karkuteillä leffasta tosi paljon. Frozen on minusta yliarvostettu.

Eli minun seurani ei todellakaan voi olla niin kauheaa. Miksi juuri SINUN kanssani kannattaa pyöriä? Mikä tekee sinusta mahtavan ihmisen? Kerro kommentteissa. Kiitos!(:

 

Hyvää vappua kaikille!

4 kommenttia

  1. Mintti sanoo:

    Surullinen teksti. Musta sä kuulostat mukavalta ihmiseltä! Tykkään miten sä kirjoitat. Pystyn samaistumaan. Mulla itselläni on bipo ja CFS ja tuntuu välillä myös yksinäiseltä kun ei ihmiset ymmärrä. Voimia sulle <3

    • Usvatar sanoo:

      Kiitos, mukava kuulla että tykkäät teksteistäni(: voimia myös sinulle! I’m with ya! <3

  2. Vattu sanoo:

    Niin kuin olisin omaa tekstiäni lukenut. Oon 22, muuttanut uudelle paikkakunnalle opintojen perässä pari vuotta sitten mutta kavereita ei oo oikeen tullut. Toki jos raahautuu baariin kun on joku opiskelijatapahtuma, saattaa sieltä löytyä joku tuttu, jonka kanssa jutustella. Mutta en koskaan tiedä mitä sanoa. Miten ihmisiin tutustutaan? Tuntuu, ettei kukaan halua tutustua muhun. En oo yhtään ainutta opiskelijatuttua nähnyt selvinpäin, aina vain jossain bileissä eikä sielläkään tule juteltua paljoa. Poikaystävä/avopuoliso löytyy, mutta hän ei ymmärrä miksen vain tutustu ihmisiin. Hänellä itsellään on joitain kavereita, mutta hänkin on porukan hylkiö, jota harvoin kutsutaan mukaan. Parhaan kaverinsa luona hän käy usein, saattaa olla siellä jopa parikin vuorokautta kerrallaan. Ja mitä minä teen silloin? Olen yksin, koska en sovi joukkoon eikä kukaan halua olla mun kanssa. Viikossa on useita päiviä, kun mulla ei huvita tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla katsellen Netflixiä, jos edes sitäkään.

    Anteeksi kun nyt näin avauduin. Tunsin vain ekaa kertaa jonkinlaista sieluntoveruutta, kun tätä blogiasi luin.

  3. Maissa sanoo:

    Lohduttavaa huomata, ettei olekaan näiden ajatusten kanssa yksin. Olen taistellut ihan samojen ajatusten kanssa vuosia ja juuri näitä sanoja olen kaivannut eteeni luettavaksi Kiitos tästä kirjoituksesta, Olet ihana

Kommentointi on suljettu.