Hei!

 

Olen tosiaan siis parikymppinen nuori, jonka elämää vaikeuttavat ahdistus/paniikkikohtaukset, sekä iänikuinen yksinäisyyden tunne. Ja koska olen luova ihminen, joka nauttii kirjoittamisesta, ajattelin tämän olevan hyvä ja terve ratkaisu hieman tunteideni purkamiseen.

Kohtaukset alkoivat minulla jo lapsena; saatoin yöllä herätä siihen että minua oksettaa. Alkuaikoina ajattelimme äidin kanssa että minulla on vain vatsatauti tai jotain. Oksettava olon lisäksi mukaan alkoi kuitenkin tulla myös hyperventilaatiota ja hysteeristä itkua. Joskus, ja edelleen vielä tänäkin päivänä, kohtausten aikana ajattelin kuolevani.

Yksinäisyydestä taas olen kärsinyt melkeinpä koko ikäni. On minulla joskus ollut ihmisiä, joiden kanssa olen aikaa tappanut, ja sitten ihmisiä, joiden kanssa olen kokenut jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta pian matto ollaan vetäisty jalkojen alta, ja olenkin saanut huomata että ehei, ei tule tapahtumaan.

Viime syksynä ylioppilaskirjoitusten aikaan olin todella huonossa kunnossa. Minua ahdisti lähteä kotoa minnekkään, joten vietin päiväni aikalailla sängyssä makoillen ja itkien omaa kurjuuttani. Silloinen poikaystäväni ei ymmärtänyt ahdinkoani ja joskus sain hänet jopa suuttumaan, koska en kyennyt lähtemään ulos talosta. ”Älä oo tommonen drama queen, ei tommosta kukaan jaksa!”. En pystynyt syömään, enkä nukkumaan. Ylioppilaskirjoitusten päätyttyä itkin onnesta.

Suhteeni päättyi talven saapuessa, kun sain selville että poikaystäväni oli pettänyt minua kaverini kanssa. (Tässä oiva esimerkki siihen mitä tapahtuu kun koen yhteenkuuluvuutta jonkun ihmisen kanssa.) Pakko kyllä myöntää, en enää kanna suurta kaunaa exälleni, sillä suhteemme ei ollut muutenkaan toimiva, ja olisimme kuitenkin eronneet jossakin vaiheessa. Ja muutenkin eron jälkeen sain elää elämäni ehkä onnellisimmat kolme kuukautta. Löysin aivan ihanan kaveriporukan, jonka kanssa biletin, vietin aivan ihanaa sinkkuelämää. Sain myös tästä kaveriporukasta itselleni uuden kämppäkaverin. Odottimme innolla yhteiseloamme!

Yhtäkkiä kuitenkin löysin ihanalta vaikuttavan ihmisen, joka sanoi tahtovansa suhteeseen kanssani. Suostuin. Jaoin hänelle huoliani ja kerroin kohtauksistani. Hän ei ymmärtänyt niitä lainkaan. ”Älä puhu tommosia ku muakin alkaa ahdistaa, sun pitää vaa lopettaa ajattelemasta negatiivisesti”. Näin hän sanoi mm. kerran kun olin juuri aivan kauhean paniikkikohtauksen kourissa.

Toinen ongelma oli välimatka ja seksi. Meillä oli siis neljän tunnin välimatka, ja koska me molemmat käymme töissä, ainoat mahdollisuutemme nähdä olivat yleensä viikonloppuisin. Joskus saattoi kuitenkin mennä jopa kolme viikkoa että näkisimme seuraavan kerran. Itse olen siis erittäin seksuaalisesti aktiivinen persoona, enkä kauheammin piilottele sitä. Tykkään puhua siitä, kirjoittaa siitä, harrastaa sitä. Ja melkeinpä ainoa asia mistä en ole epävarma itsessäni, on kroppani. Henkilö taas jonka kanssa olin suhteessa, oli tässä asiassa täysin minun vastakohtani. Jos ehdotin puhelinseksiä, hän meni aivan noloksi. Jos joskus lähetin hänelle kuvan itsestäni alusvaatteissa, hän soitti minulle valittaen miten epämukavan olon aiheutin hänelle.

Erosimme viikko sitten. Ei tullut riitaa, ja lupasimme pitää yhtyettä. Ajattelin, ja jopa odotin, että kokisin samanlaista onnen ja helpotuksen tunnetta mitä tunsin viime alkutalvena kun erosin silloisen poikaystäväni kanssa. Pääsisin taas bilettämään kaveriporukkani ja ihanan kämppikseni kanssa, nauttimaan elämästä. Nyt on kuitenkin mennyt viikko, olen kysellyt ihmisiltä lähdetäänkö jonnekkin. Kaikki ovat vastanneet että on ollut kiireistä, mutta he ovatkin tehneet jotain yhdessä ilman minua. Oloni on yksinäinen, pääsiäinen meni kotona makoillen ja itsekseen itkien.

Tässä kuitenkin nyt tilannekatsaus elämääni, lisää tulossa. Lähdetään seikkailulle mielenvikaiseen ajatusmaailmaani!

 

Kiitos ja hyvää yötä!