Seuraavaksi kuvailen teille päivän, jota ei oikeasti ole. Kuvailen kuitenkin kaikki ne tavat, joilla reumani olemassaolostaan nykypäivänä ilmoittelee. Kaikki kuvailemani oireet ovat tosia, ne eivät kuitenkaan ilmene useinkaan kaikki saman päivän aikana. Yleisimmin päivän aikana ilmenee vain yksi näistä oireista.

Tämmöinen päivä, jolloin yksi näistä oireista oireilee, saattaa olla noin muutamana päivänä viikossa. Tämmöiset viikot saattavat olla joskus perätysten, joskus täysin ongelmattomia viikkoja on useita ennen kuin taas muistan olevani perussairas.

Päiväni reumaatikkona:

Herään. Niskani on jäykkä ja päätäni särkee. Kun yritän nousta ylös, huomaan myös muiden jäsenteni olevan jähmeän tuntuiset. Joudun käyttämään keskimääräistä enemmän voimia päästäkseni ylös sängystä.

Vetreästi kuin vanha mummo minä kuitenkin nousen. Seuraa venyttelytuokio. Pitkät venytykset jokaiselle lihasryhmälle, nivelten auki pyörittelyt ja olen valmis uuteen päivään.

Aamupalaa syödessäni leukani naksahtaa. Silmääni kihoaa tahaton kyynel. Polte yltää leuastani korvaan saakka. Pyörittelen leuan auki ja syöminen jatkuu.

Pukiessani en meinaa saada käsiäni paidan hihoihin. Otan esille jumppakepin ja pyörittelen yläkroppani auki. Käteni sujahtavat hihoihin.

Tänään valitsen portaikon sijasta hissin. Asun 2 kerroksessa, mutta tänään en halua mennä portaita pitkin. Ylä-asteella alkanut porraskammoni muistuttaa minua kerroista joina pyörin portaat alas jalkani pettäessä alta.

Yliopistolle kävellessäni vasen lonkkani ruksahtaa. Jalkani notkahtaa. Pysyn kuitenkin pystyssä ja jatkan kävelyäni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa kipu hälvenee. Useimmiten näin käy kävellessäni ala- tai ylämäkeen.

”Mennään vaikka tuohon lattialle rinkiin istumaan” opettaja sanoo. Mennään vain, ajattelen urheilullisesti. Ylösnousemisen aikana polveni kuitenkin rusahtavat.

Minua pissattaa. Istun luentosalin perimmäisessä penkkirivissä. Siinä korkeimmalla olevassa. Pitäisi kävellä portaat luentosalin edessä olevalle ovelle. Pidätän. Koska ne portaat ja luentosalissa istuvat vajaat 100 ihmistä. Mitä jos lonkkaani vihlaisee? Mitä jos kaadun?

Haluan täyttää vesipulloni. En saa korkkia auki. Omistan yhteensä 5 juomapulloa. Aina joku niistä aukeaa. Purkkien aukaiseminen on ilmeisesti hankalaa naisille muutenkin, joten ei ole ollut tarvetta tunnustaa että itseasiassa näppivoimani ovat oikeasti melkoisen olemattomat. ”Naiset”, olen kuullut tuhahdettavan. Kyllä, olen sairas nainen.

Haluaisin laittaa hiukseni ranskanleteille. En pysty pitämään käsiäni taakse taivutettuna niin että kerkeäisin letin teon opettelemaan. Tyydyn tavalliseen nutturaan.

On aika lähteä kuntosalille, mutta se onkin sitten oma postauksen arvoinen juttunsa.

Tahdon vielä korostaa, että kuvailemani oireet eivät liity välttämättä läheskään jokaiseen päivääni. 95% ajasta olen ihan normaali 22 vuotias nainen.

Lastenreuman etuja.

🙂

Pauliina