Minä ihastun todella helposti. Enkä nyt puhu (pelkästään) siitä romanttisesta ihastumisesta, vaan myös siitä kun tapaat uuden ihmisen joka on vain niin uskomattoman ihana ja teillä synkkaa heti niin hyvin ettet voi olla ihastumatta. En ole keksinyt sille parempaa tai osuvampaa sanaa vielä. Ihastuminen on ihan viatonta, sellaista että haluat viettää paljon aikaa yhdessä ja haluat huomiota kyseiseltä ihmiseltä, mutta et nyt välttämättä halua mitään pussailuja nurkan takana. Silti ihastumisen tunne voi olla yhtä voimakas kuin romanttisessakin ihastumisessa.

Ihastun joskus montakin kertaa päivässä. Tänäänkin ihastuin kolme kertaa. Maailmassa on niin paljon uskomattoman ihania ihmisiä että miten heihin voisi olla ihastumatta!? Sen lisäksi että on olemassa niitä ihmisiä jotka tekevät kaikkensa että sinulla olisi entistä pahempi olo, löytyy paljon enemmän niitä jotka ottavat sinut siipiensä suojaan ja hoivaavat. Ovat upeita vain olemalla olemassa.

Ihmiset ovat ihania, mutta masennus estää minua nauttimasta siitä täysin. Tapaan uuden ihmisen, tai tutustun paremmin jo tuttuun, ja ihastun. Siinä hetkessä kun voin jutella ja saan selkeästi vastakaikua, aitoa kiinnostusta ja naurua, on olo hyvä. Ei ahdista, ei masenna. Nautin vain saamastani huomiosta ja siitä että koen ns. sielujen sympatiaa, yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Sitten tiemme eroavat, esimerkiksi työvuoro loppuu tai jotain sellaista. Haluaisin pitää yhteyttä siihen ihmiseen, haluaisin jutella, nähdä töiden ulkopuolellakin. Masennukseni kuitenkin vakuuttaa minulle että minulle vain esitettiin. Eihän ketään nyt oikeasti voi kiinnostaa minä! Jos saan rohkaistua mieleni ja etsittyä esimerkiksi facebookista kyseisen ihmisen, en nyt ainakaan kehtaa laittaa kaveripyyntöä. Ehei, siis miksi hän nyt haluaisi olla minun kaverini? Siellähän voin ottaa yhteyttä ja jutella, miksi kukaan haluaisi avata sen oven?

Sitten joskus ihastun niin kovaa, että pääsen yli kaikista noista huolista. Tietysti takaraivossa koko ajan kolkuttaa että olen surkea ja epäkiinnostava ja eivät he halua olla ystäviäni. Sydämeni sanoo kuitenkin että ”tee se vain, et menetä mitään”, joten teen sen, pyydän kaveriksi. Jos vastaus tulee nopeasti, ilostun. Jos vastausta ei kuulu, surustun. Silloin masennus on tavallaan oikeassa, että ei minun kaverini kukaan halua olla. Tiedättekö? Sitten joskus tapahtuu harvinaisuus ja ihminen johon olin ihastunut, pyytää minua kaveriksi! Voi miten iloinen silloin olenkaan. Se ei tapahdu kovin usein, mutta joskus, ja silloin se pelastaa hetkeksi minun päiväni. Siksi aikaa, kunnes ahdistukset ja masennus puskee taas päälle.

Sitten päästään tuosta nykyajan facebookista siihen ihan face-to-face tapahtumaan. Olen aina ollut enemmän sellainen että haluan viettää aikaa ihmisten kanssa. Masennus on kuitenkin vienyt sen aika tehokkaasti ja ahdistun itkuun asti jos ”pitää” viettää aikaa ihmisten kanssa kahdestaan. Tai edes pyytää mahdollisuutta siihen! Kysyn vaikka lähdetäänkö kahville. Tai yleensä heitän vitsillä jotain, esimerkiksi juurikin kahvista tai shoppailusta tai mistä vain. Sitten jos tapahtuu se harvinaisuus että sieltä tulee myöntävä vastaus, tulee itse toteuttamisesta ongelma. Tulee pakokauhu. Miksi minä kelpaisin, pienen ahdistuneen pääni kanssa? Mitä jos minua alkaa ahdistamaan todella paljon, enkä pysty peittämään sitä? Suututaanko minulle? Olenko surkeaa seuraa? Kelpaanko minä, juuri tälläisenä ihmisen riekaleena? Useimmiten tuntuu siltä, että en.

Tiedän että se on vain masennuksen puhetta. Siis se, etten kelpaisi. Tiedän että ystävilleni kelpaan juuri tälläisenä kuin olen, hajonneena. He ovat tunteneet minut ikuisuuden, ennen masennustani. Mutta uusien ihmisten kanssa… Miten kukaan voisi ihastua minuun kun olen rikki?

• Minka