Kaikki kaatuu päälle. Kouluhommat, ruoanlaitto (menee aikaa enemmän kun ei rahaa) tiskaaminen, siivoaminen, koulumatkat ja muut harrastukset…. ai niin sinne terapiaankin piti mennä. Se unohtui ihan kokonaan. Ai niin piti ostaa puurohiutaleita kaupasta ja viedä roskat. Ai niin. Tuntuu että elämä vaatii nyt paljon enemmän kuin mitä itse pystyisi suorittamaan. Ja siltä tuntuu joka ikinen päivä.
Sitten kun se pizzan pala vielä päivän päätteeksi tippuu lattialle niin päässä pimahtaa lopulta ihan totaalisesti. Kun on ollut päivä että mikään ei onnistu /on kovan työn takana niin sitä alkaa itkupotkuraivaroimaan ja huutamaan perkelettä. Ei elämässä ole enää mitään järkeä. Ei mitään. Sitä kaivautuu sängylle itkemään. Miksi kaikki asiat itsellä pitää olla niin saamarin kovan työn takana? Miksi raha ei ikinä riitä mihinkään?
Kämppis kyselee että saako tulla huoneeseen. Antaa nenäliinapakettia ja ottaa kainaloon. Itken siinä itkuni pois ja alan vihdoin syömään. Seuraavana päivänä olisi koulua klo 8.15-15.45 mutta totean olevani liian uupunut että jään vain kotiin lepäämään ja tekemään myöhässä olevia kouluhommia pois, kun niille ei aikaisemmin jäänyt aikaa ruuanlaitolta sun muulta.
Ehkä elämässä on järkeä. Juuri se että se koettelee. Mutta yhä olen tässä. Minä elän, vatsa täynnä hyvää ruokaa ja huomenna edessä tarpeellinen lepopäivä ja vieläpä perjantai. Tämä kaikki on elämän arvoista.