Ympärilläni on hiljaisuus

Hiljaisuus ympärilläni.

Se ei ole ikinä enteillyt hirmuisen hyvää minulle.

Hiljaisuus parisuhteessa, kaverisuhteissa, lääkärin miettiessä ja tutkiskellessa papereita, opettajan arvioidessaan tehtäviäni, pomon katsoessani silmiini – hiljaa.
Sen jälkeen on aina aukaista suu, välillä pidemmänkin ajan jälkeen. Harvemmin uutiset ovat olleet hyviä. Joskus on vain hyvä antaa asioiden olla ja hiljaisuuden tulla väliin.

Nyt minun ympärilleni on laskeutunut harsomainen hiljaisuus. Ihminen josta välitän, on viettänyt hiljaisuutta jo muutaman päivän yhteydenotoistani huolimatta. Taas diabeteslääkäriaikani peruuntui, kun asioita pitää tutkia lisää ja ”laitamme sitten postitse päivämääriä”. Työnantajakin pitää hiljaisuutta työsuhteeni mahdollisesta jatkosta. Tuntuu kun minä huudan, muut kuiskaavat.

Hiljaisuus ei rikkoonnu, vaikka itse olisit aktiivinen tekemään jotain jään murtamiseksi. Hiljaisuus on sallittua, koska useimmiten ei tarvitse olla edes mitään sanottavaa. Ja hiljaisuus antaa aikaa sekä tilaa itselle. Mutta aina hiljaisuuden tullen sitä miettii, mitä seuraavaksi tapahtuu kun mistään ei kuulu mitään.
Inhoan varpaillani olemista. Inhoan, kun pitää olla varovainen. Haluaisin olla oma itseni, taistella oikeuksieni puolesta aggressiivisesti. En kerta kaikkiaan jaksa. Sisälläni joku hakkaa kattiloiden kansia yhteen, mutta suusta tulee ulos vain onneton hönkäisy. Onko mahdollista löytää hiljaisuus sisällensä? Onko mahdollista oppia taitoa, millä rauhoitella itseänsä?

Jännä, että tykkään hiljaisuudesta. Sellaisesta hiljaisuudesta minkä löydät, kun menet keskelle korpea kuuntelemaan mitä luonnon ääniä tällä kertaa kuulet. Hiljaisuudesta joka tulee, kun olet menossa nukkumaan. Hiljaisuudesta, jossa vain sinä ja hän katsotte toisianne ja minuutit tuntuvat menevän tuhatta ja sataa, vaikkei oikeasti niin ole. Hiljaisuudesta, jossa minun on turvallista olla. Hiljaisuuden saa rikkoa kaunis ääni, kuten puiden ritinä kiukaan sisällä, lintujen soidinmenot metsässä tai takin kahina pimeällä metsätiellä, kun toinen ottaa sinua kädestä kiinni.

On hyvä palata välillä sinne, mistä on lähtenytkin. Niin sisällä sielun sopukoissa kuin fyysisestikin. Koen vapauttavaa tunnetta mennä käymään lapsuudenkodissani, kun tiedän pääseväni kaupungin metelistä hiljaisuuteen. Aina haasteiden tullessa on hyvä miettiä ja lähteä perusasetelmaa käymään läpi: kuka minä olen ja mistä minä tulen.

Myönnän. Tämänhetkinen hiljaisuus vähän pelottaa minua. Olen niskavillat pystyssä odottamassa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin terveyden, töiden kun ihmissuhteiden kanssa. En jaksaisi pettymyksiä. Enkä haasteita. Pää käy kuin hyrrä. Tänä vuonna, tammikuussa, olen sairastanut diabetesta 16 vuotta. Mitä ennen sairastumista, sen aikana ja tänä päivänä minulle onkaan tapahtunut, hiljaisuus ei ole ikinä enteillyt hyvää. Olen sairastanut välissä niin vaikeasti, että mietin mikä h*lvetti minua täällä pitelee väkisin. Minusta kun tämä oleminen ei hetkeen ole ollut hauskaa tai miellyttävää, vaikka toki ilonaiheitakin elämästäni löytyy. Ei huolta – en ole itsetuhoinen. Tarpeeksi sairastellessaan vain iskee hoitoväsymys ja sitä myöten turhautuminen kaikkeen mahdolliseen muuhunkin. Ja taas huomaan olevani tässä tilanteessa – nyt kyllästyttää. Haluan tähän hiljaisuuteen jotain eloa.

Hiljaisuus on minulle uusi kirosana.

2 kommenttia

  1. Mintti sanoo:

    Hieno kirjoitus! Kolahti monella tasolla. Hiljaisuus voi olla niin ihana ja hyvä ja hyväilevä asia, se voi olla myös tosi ahdistava ja puristava. Toivotaan että tämä hiljaisuus ei enteile kohdallasi mitään ikävää <3

    • Tepa sanoo:

      Ilmaisit kyllä myös hyvin, mitä hiljaisuus parhaimmillaan ja pahimmillaan voi olla 🙂

Kommentointi on suljettu.