Suuret pahoittelut radiohiljaisuudesta. Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut niin paljon, etten ole tahtonut pysyä perässä. Olen pyörinyt ahdistuksessa, kun en muutoksia kovin hyvin kestä, joten postailu on tuntunut ylivoimaiselta. Kirjoittelin äitienpäivänä yhden postauksen, mutten koskaan saanut sitä julkaistua, niinpä liitän sen tähän postaukseen. Tulossa on siis aivan ylipitkä postaus kaikesta tapahtuneesta ja tapahtumien aiheuttamista tunteista ja olotiloista – toivottavasti jaksatte lukea!

Kuulin kuun alussa ettei työsuhdettani jatketakaan työpaikassani määräaikaisuuden päätyttyä. Vakinaisen työn piti olla käytännössä varmaa, joten voitte kuvitella järkytykseni kun kaikille muille annettiin vakituinen työsuhde ja minulle ei. Haukuin itseäni luuseriksi ja paskaksi ihmiseksi, vihasin itseäni, ahdistuin niin, että tiesin tekeväni itselleni jotain pahaa jos jään yksin. Odotin siis miestäni ulkona rapun edessä melkein tunnin, jotta en antaisi itselleni siihen mahdollisuutta. ”Suojelin itseäni” psykiatrini sanoja lainaten.

Monta viikkoa pohdin ja pohdin mistä työsuhteen jatkamattomuus johtui. Luulin olleeni hyvä työntekijä, luulin olleeni pidetty. Luulin löytäneeni paikkani. Lopulta terapeuttini tajusi mistä kiikasti – masennuksestani. Etenkin siitä, että se kulkee nimikkeellä ”vaikea masennus”. Vaikeaan masennukseen liitetään usein itsetuhoisuus, mikä on ongelma turvallisuusalalla. He eivät voineet sivuuttaa faktaa, että vaikeaa masennusta sairastava ihminen voisi joskus nähdä kentällä pommin (turvatarkastaja kun olin) ja todeta ”vittuun kaikki” antaen sen mennä eteenpäin ja räjähtää. Niin ei ikinä tapahtuisi, sillä vihaan vain itseäni, en muita ihmisiä. Olisin toivonut keskustelua työnantajani puolelta. Kiinnostusta minua kohtaan, edes yritystä pitää minut firmassa.

Lopulta olin eniten murtunut siitä, että menetin sen upean työyhteisön ja ne ihanat työtoverit, jotka pelastivat päiväni kun asiakkaat olivat tyhmiä tai väsytti kun oli pitkä aamuvuoro. Sain kentältä monta (toivottavasti) loppuelämän ystävää, joista olen todella onnellinen. Tajusin myös, että kaikki tapahtuu syystä. Tiedän, että olisin juuttunut tuohon työhön vuosiksi jos minua ei olisi pakotettu lähtemään. Älkää käsittäkö väärin, se on hyvä työ ”juuttua” ja edetä, mutta se ei loppujen lopuksi sopinut minulle, minun luonteelleni. Olen ehkä hiukan introvertti ja kun siihen lisätään masennus niin ne päivittäiset tuhannet turvasta kulkevat ihmiset aiheuttivat kovaa kuormitusta mielelleni ja olin henkisesti todella väsynyt jatkuvasti. Ehkä tämä oli siis kohtalo, kuka tietää.

Työn loppumisen lisäksi tapahtui toinenkin mullistava asia – hoitosuhteeni Laakson psykiatrisella päättyi. Olen siis jo niin vakaa, että voin terapian turvin siirtyä terveyskeskuksen asiakkaaksi, jossa jatkossa uusitaan reseptit yms. Laakso löytyy kuitenkin aina sieltä, jos tarvitsen heitä. Se rauhoittaa mieleni. Vaikka olen siirtynyt nyt terveyskeskukseen, minulla on silti jokin ”korkeampi” taho, joka tuntee minut ja ottaa minut kiinni jos taas romahdan. Oloni oli kuitenkin aurinkoinen, kun lähdin viimeistä kertaa psykiatrini vastaanotolta. Pieni toivonkipinäni sai tulta – ehkä vielä joskus paranen.

Kolmas mullistava, mutta erittäin positiivinen, asia on uusi perheenjäsenemme – Harmis. Adoptoimme uuden kissan, päälle vuoden ikäisen kissan jonka nimesimme Harmikseksi, koska hän on harmaa. Ihana, suloinen, kehräävä pieni energiapakkaus, joka rakastaa käydä kävelyillä kuten koirat, tosin välillä yrittäen juosta puuhun. Harmis aistii milloin minua ahdistaa tai surettaa ja käy syliini kehräämään. Sehän on ihan todistettu, että kissan kehräys rauhoittaa kun ahdistaa. Minulla on siis oma ahdistuksenpoistolääkkeeni.

Äitienpäivä oli minulle taas yksi päivä, jolloin ylitin itseni. Minua ahdisti, kun en voinut olla äitini kanssa äitienpäivänä toisin kuin viimeiset 23 vuotta ennen tätä. Hetken aikaa palloiltuani aamulla ahdistuneena kotonani, aloin miettimään että miksi en voisi lähteä äitini luokse. Miksi en voisi kerrankin repäistä, ostaa menopaluulippua ja istua sen puolitoista tuntia junassa. Se on sama aika kuin parhaimmillaan joutuu matkustamaan pääkaupunkiseudun sisällä. Niinpä kaivoin pankkitunnukset esille ja ostin menopaluulipun äitin luokse. Oloni oli todella onnellinen, ei ollenkaan ahdistunut niinkuin aina yleensä kun sovin jotain hetken mielijohteesta. Ennen sovin kaikki menoni puolenkin tunnin varotusajalla. Nykyään tarvitsen sen viikon asian sulattelemiseen jotta voisin edes harkita lähteväni johonkin. Senpä takia tämä extempore lähtö oli oikea läpimurto minulle. Repäisin ja lähdin. Tein niinkuin sydämeni minulle sanoi. Olen onnellinen siitä, sillä se osoittautui yhdeksi parhaaksi päiväksi aikoihin.

Soitin isälleni ja kerroin yllättäväni äidin tulemalla sinne heti seuraavalla junalla johon ehdin. Isi soitti veljelleni, joka tuli sitten hakemaan minut junalta samalla kun oli muutenkin matkalla hakemaan lapset mummolasta – näin emme herättäneet ylimääräistä huomiota kuin jos isi olisi tullut hakemaan minut. Äitini oli tainnut kuitenkin aavistaa mitä aioin (äitien vaistot, pahus!) sillä hän ei ollut yhtään yllättynyt kun pääni pilkisti nurkan takaa. Lapset sen sijaan sekosivat ihan täysin – Minka-täti on täällä! Päädyinkin lopulta olemaan vain tunnin vanhemmillani ja sitten suuntaamaan veljelleni lasten kanssa. Leikin heidän kanssaan pihalla monta tuntia, söimme, katsoimme Suomen jääkiekkomatsin, leikimme lisää, leikimme sisällä ja halailimme. Olin niin ikävöinyt niitä lapsia ja ikävöin joka päivä. Vihaan sitä, että he asuvat niin kaukana, tai no, että minulla on niin paljon tekemistä ja varattuja viikonloppuja.

Viimeinen uskomaton juttu on se, että samana päivänä kun minulla oli ollut viimeinen työpäivä kentällä, kutsuttiin minut kahteen eri työhaastatteluun. Ensimmäinen ei tuntunut menevän kovin hyvin, mutta ei se haittaa. Seuraavana päivänä minut kutsuttiin vielä yhteen haastatteluun, josta nappasinkin itselleni jo uuden työn. Minulla on myös vielä se kolmas ja viimeinen haastattelu edessä, josta toivon itselleni työtä ehkä eniten. Se on Finnairin Loungessa Helsinki-Vantaalla. Se olisi minun alaani, vaikka ei tuo mistä nappasin paikan myöskään hullumpi ole. Huomenna se sitten selviää, pitäkää minulle peukkuja!

Huh, ehkä tämä riittää tältä kertaa. Ensi kerralla vähän lyhyempi postaus sitten – kiitos jos jaksoitte lukea tänne asti! Olette upeita!

– Minka