Anteeksi tämä mielettömän pitkä hiljaisuus! Töitä on tullut paiskittua niin paljon, että vapaa-aika on ollut aika minimissä. Pääsiäistä olin viettämässä kotosalla Kuopiossa ja muutaman päivän irtiotto arjesta teki todella hyvää. Samalla sain aikaa ajatella tulevaa ja perehtyä yhteishakuun.

Kuten olen täällä aikaisemmin jo maininnutkin, olen aina halunnut olla poliisi. Epilepsian myötä se unelma mureni pienen pieniin palasiin. Mitäs minä nyt sitten teen? Välivuosi on venynyt vuosiksi eikä minulla ole mitään suunnitelmia! Vai onko sittenkin?

Aina sanotaan, että mahdollisuuksiin pitää tarttua. Olen ihan samaa mieltä, mutta pitää myös itse luoda mahdollisuuksia. Aijon nyt hakea kouluun, vaikkakin sinne pääsäminen on epätodennäköistä. Muistini on niin heikko, että lukeminen on hankalaa. Mutta AINA kannattaa yrittää. Lisäksi minulle tarjoutui mieletön mahdollisuus työelämässä. Toisaalta, ymmärsin että minulle tarjottu mahdollisuus ei ehkä ole minun juttuni ollenkaan. Mutta koska en ole tästä aivan varma, minun pitää kokeilla sitä. Vasta sen jälkeen voin sanoa pidänkö siitä vaiko en. Ja jos en, niin olenpahan sitten ainakin oppinut! 🙂

Jos olisin päässyt poliisikouluun silloin kun sinne hain, olisin joutunut jättämään koulun kesken. Nyt olen kuitenkin saanut kehittyä työssäni ja saanut arvokasta työkokemusta. Jos en pääse nyt kouluun, saan vielä lisää aikaa miettiä mitä haluan tehdä. Olen nyt hakemassa sosiaalialalle, mikä tuntuukin hyvin luonnolliselle poliisin työhön rinnastettuna mutta silti en ole ihan varma. Mutta tällä hetkellä jaksan uskoa, että löydän kyllä paikkani.

Voin sanoa, että tällä hetkellä en ole onnellinen. Epilepsia muutti koko elämäni, mutta samalla se opetti minulle sen ettei elämää voi suunnitella. Ei saa miettiä liikaa kun et voi koskaan tietää mitä hetken päästä tapahtuu. Tämä sairaus on vienyt minulta mielettömän paljon aikaa, energiaa ja sopeutuminen tähän on edelleenkin pahasti kesken. Mutta on silti niin iloinen, että pystyn kirjoittamaan näinkin positiivisesti tulevasta. Jos ei itse usko omaan valoisampaan tulevaisuuteen, niin ei kyllä kukaan muukaan usko. Paitsi äiti <3.

En nyt oikein tiedä minne tässä seuraavaksi suuntaisin. Haluaisin kuitenkin muuttaa Helsinkiin. Sinne kouluun pääseminen vaatii kyllä melkoisen ihmeen. Samalla haluaisin myös muuttaa kotiseudulleni Kuopioon. Näissä kahdessa kaupungissa asuu perhettäni ja tuntuu että aivan viime aikoina sitä on ymmärtänyt, ettei mikään muu ole niin tärkeää kuin oma perhe. Varsinkin näin vaikeina aikoina sitä toivoisi, että rakkaiden ihmisten tapaaminen ei vaatisi tuntien matkustamista. Muuttaminen ei vain ole niin helppoa tässä elämäntilanteessa. Mutta nämä ovat niitä elämän vaikeita valintoja. Mutta jotakin uutta ja jännittävää minä nyt elämään kaipaan!

Voin myös sanoa olevani mielettömän onnellinen. Epilepsia ei estä minua suunnittelemasta valoisampaa tulevaisuutta. Epilepsia on vain muuttanut minun ajatuksia ja voin sanoa olleeni aivan masennuksen partaalla, mutta silti tiedän että vain minä itse pystyn omia ajatuksiani muuttamaan. Pitää olla onnellinen, ettei tämä sairaus estä minua elämästä. Tämä ei riistä henkeäni ja saan toivottavasti elää onnellista elämää kunhan vain opin elämään tämän kanssa.

Nyt välillä vähän iloisempiakin ajatuksia tänne! Ehkä se on tuo ihana aurinko ja kevät joka minuakin alkaa hiljalleen herättelemään taas henkiin! 🙂 Mukavaa keskiviikkoa kaikille! 🙂

-Anniina